** Kirjoituksessa yliaistillisen kokemuksen kuvaus

** 25.3.2024 Kokemuksia dZi -helmen energiasta

Eipä loppunut kiitäminen edellisen jutun jälkeen, vaikka pyrin kyllä olemaan tarvittaessa esittelemässä vapaa-ajan asuntoani, joka on myynnissä. Tänä aamuna istuin aamukahvilla mökin keittiön ikkunasta ulos lumisateeseen katsellen. Singaporen ystävä Larry otti yhteyttä unettoman yön jäkeen. Kuuntelepa, miten dZi -helmi (dZi bead) voi panna miettimään...

26.1.2024 Kiitollisuudesta kaksinkerroin

Tämä kuukausi on ollut kiitämistä. Eilen pysähdyin, olin yksin, itsekseni, läsnä itselleni. Kuulostelin kuinka voin, miltä minusta tuntui. Tunsin tyytyväisyyttä, onnellisuutta ja kiitollisuutta. Hymyilin itsekseni ajatukselle "kiitämisestä kiittämiseen". Sanoin monta kertaan ääneen KIITOS. En mistään erityisestä syystä, ihan vaan tuon hetken hyvästä mielestä, olemassaolon tasapainosta, luottamuksesta, rauhasta. Toisen kerran elämäni aikana nyt koin, kuinka kiitollisuuden voima alkoi täyttää minua. Tunsin sen kuin sähkövirtana läpi kehon ja mielen, kiitollisuus yhdisti nuo kaksi olemuspuolta kuin korkeimmaksi versioksi minusta. Olin itse kiitollisuus, en vain sen tunne.

29.12.2023 Upeat välipäivät

Edelleen hengessäni hihkun kokemusta muinaisten kielten tutkija Mauro Biglinon ja tutkijakollegansa Paul Wallisin työstä! Viimein oli joulun välipäivinä aikaa katsoa youtubesta koko sarja The 5th Kind. Kun Vatikaani tilasi Biglinolta käännöksen raamatun keskeisiin käsitteisiin, hänen tehtävänsä oli pitäytyä täysin sanojen alkuperäisessä etymologisessa merkityksessä ilman minkäänlaista tulkintaa. Kun käännökset sijoitettiin tekstikokonaisuuteen, Vanha testamentti avautuikin toisenlaisena kuin mitä se on nykyisenä käännöksenä. Ai että miksikö hihkun? Että voikin tuon Biglinon avulla paljastuneen alkuperäistekstin kautta yhdistyä vuosikymmenten aikana tekemäni löydöt alkuperäiskansojen legendojen "maailmanselitysmalleista"! Taitavatkin olla kaikki todenperäisiä kuvauksia ihmiskunnan muinaisuudesta. Mutta tutki itse, Mauron sivuilta löydät videot.

22.12.2023 Sydämestäni toivotan sinulle levollista joulun ja vuodenvaihteen aikaa.

kynttilat.jpg

18.12.2023 Hymyilen itsekseni

Moni eläkkeellä oleva sekä yrittäjänä toimiva tuttava on saanut kirjeet eläkevakuutusyhtiöstä ja verottajalta, tuloksena pieni paniikki. Odotetusta eläkekorotuksesta seurauksena kenellä asumistuen pieneneminen ja kenellä veroprosentin suureneminen, jolloin käteen jää korotuksesta jos ei nyt ihan +-0 niin vain muutaman kymmenen euroa. Yrittäjätuttavat saivat melkomoiset ennakkoverot, mutta eivät näe niille järkevää perustetta. Luottamus kaiken järjestymiseen ja näkymättömän huolenpitoon on monella horjunut, siitä sitten soitot minulle ja tuen hakeminen.

Eilen aamupäivällä tein kotitouhuja  kuulokkeet korvilla ja soittajia ajatellen kuuntelin ajatuksia luottamuksesta ja esitelmiä ajatusten keskittämisestä. Mihin ne tulisi tässä tilanteessa keskittää? Kuukausitulojen pienentymisen seurauksena rahaan ja sen pyytämiseen? Vaikka se olisi suorin tie hätätilanteessa, se on kuitenkin alaotsikko isommassa asiassa eli mielenrauhassa. Pääotsikko ja tavoite on se mielenrauha ja vapaus, minkä riittävä toimeentulo tuo. Yhteenvetona kuunnelluista voisin tiivistää ohjeeksi tämän: EN KESKITÄ AJATUKSIANI RAHAAN VAAN SIIHEN RAUHAAN, TYYNEYTEEN JA VAPAUTEEN, MINKÄ TOIMEENTULO TUO. Tuo tunne minun tulee ajatuksiini ja olemukseeni saada aikaan, jotta se vahvistuu ja vetää puoleensa vapauden ja mielenrauhan toteutumisen. Se on sitten ihan sama, mitä kautta tuo toteutuu, ei tule sanella rajoja maailmankaikkeuden kaikinpuolisiin mahdollisuuksiin.

Mietin luottamista omalla kohdallani. Kumma, että minunkin on vähän väliä näkymättömän tuen olemassaolo testattava ja varmistettava, vaikka siitä olen saanut todisteita toisensa jälkeen. Kuuntelemastani poimin harjoituksen, ennestään tutun: luo kiitollisuuden ja rauhaisan vastaanottamisen tunne, keskitä ajatukset johonkin pieneen juttuun alkuun. Kun se toteutuu, luottamus vahvistuu ja jatkossa on helpompi luottaa isompienkin asioiden toteutumiseen.

hirvi.jpgKoska en osaa istua meditoimaan, jatkoin edelleen touhujani, mutta mielessäni muotoilin hyvin yksinkertaisen toteuman. Mielikuvassani näin miehen tulevan pihan poikki ovelle ja ojentavan minulle valkoisen kirjekuoren. En määritellyt kuoren sisältöä, keskityin vain iloitsemaan tuodusta lahjasta.  Ajatus toi helposti hyvän mielen ja sai hymyilemään sekä vastaanottavaisena että itselleni; kaikkea sitä taas keksii. Jatkoin kuuntelua ja levittelin pyykkiä kuivamaan. Kuulokkeiden läpi kuulin alakerrasta huhuilun: "Ovi on auki, auto pihassa, mutta onko täällä ketään!?" Tulin portaat alas ja minulle tuntematon mies seisoi eteisessä isoa valkoista muovilaatikkoa kannatellen. Metsästysseura oli ollut onnekas, saalista riitti jaettavaksi asti. Kiitollisena otin vastaan sekä hirvenlihan että luottamuksen vahvistumisen.

15.12.2023 Muisti pettää, mutta tietoisuus toimii

Ollilla, 78 v., on todettu Alzheimer. Kun ei välitetä siitä, että hän ei muista käytännön asioita joskus edes 15 minuutin taakse, pohdittavaa riittää. Ollin kautta opin tuntemaan Dr. Caroline Leafin työn ja tutkimukset. Leafin avulla Olli sanoo hallitsevansa arjen, muistin pettäessä kun päättelyn avulla pääsee takaisin toiminnan polulle: mitäs olinkaan tekemässä, mitä miettimässä. Kuuntele Ollin ajatuksia tietoisuudesta, muistista sekä elämästään "Herra Alzheimerin" kanssa. Caroline Leafin teoksista on käännetty suomeksi ainakin yksi: Turn on Your Brain Every Day eli Kytke aivosi päälle, siitä kuvaus tässä.

30.11.2023 Oivallusta ja peilailua

Kahvimukin kanssa katselin ikkunan takana aamun hämärässä seisovia lumisia kuusia. Joulu... kodin puhtaus, koristeet, tuoksut tuovat rauhan sisimpään. "Joku" tuntui sanovan, että sisäinen kauneutemme luo ulkoisen ympäristömme. Siinäpä se, oivallus: Se, mitä olet sisimmässäsi, näyttäytyy ympäristönäsi, se rakentuu sisimpäsi kaltaiseksi. Myös muulloin kuin jouluna.

joulumokki2.jpg

** 4.11.2023 Uusia alkuja

Sataa. Savu leijuu ilmassa, Satu polttaa tontilta raivattuja risuja ja pajukkoa. Harmaat hirret piharakennuksissa ja pienen keltaisen talon vintin ikkuna rauhoittavat. Uuden alku tässäkin, niin Satua kuin taloa ajatellen, raivaus selkeästi vuorovaikutteinen. Satu kaivaa talon esille vuosikymmenten hoitamattomuudesta ja talo kuorii Sadun sisimmän vuosien suorituksista. Silmät loistavat jo paikkoja ja suunnitelmia esitellessä. Talon ensimmäinen, jo kauan sitten edesmennyt emäntä ilmaantuu, antaa mielikuvan omasta alustaan talon kanssa, uuden puun tuoksusta, uunin ensimmäisestä sytyttämisestä. Asettuu avuksi tunnelman uusimiseen.

Uudet alut... Kun päätin kolmen vuoden asumisen jälkeen laittaa mummonmökkini talviteloilleen, jopa myyntiin, ja aloittaa jotain uutta, toisten kokemat uudet alut alkoivat ilmaantua. Mervi soitti "vahingossa", emme olleet tuttuja, mutta pian kävi ilmi soiton tarkoitus ja merkitys meille molemmille uutta aloittaville. Ystävä aloittaa remonttia yrityksessään, suunnitelmat ja materiaalivalinnat menossa. Toinen valmistelee yllätysmuuttoa juuri kun on saanut tavaransa käytyä läpi ja asetuttuaan rauhassa asuntoonsa. Belgradin ystävä on päättänyt kohdata raskaat kokemuksensa ja avautua uusille, "to clean all those things that I have not cleaned yet, since they are not letting go."

Viime kuukausien ajan olen seurannut näitä uusia alkuja  Youtubesta. Hollantilainen Martijn Doorland kunnostaa Italian Alpeilla kahta vanhaa pientä kivirakennusta ajettuaan kahden vuoden ajan sitä ennen polkupyörällä pitkin maailmaa. Jonna Jinton suunnittelee ja valmistaa koruja, maalaa tauluja, tekee musiikkia ja kunnostaa vanhoja rakennuksia kotiseudullaan Ruotsin maaseudulla. Lontoossa lähes kaksikymmentä vuotta sisustussuunnittelijana toiminut Rosie osti pienen talon Ruotsin maaseudulta ja kunnostaa sitä.

Kaikille kuvaamilleni ihmisille on yhteistä se, että tekevät kaiken itse, oppivat uusia taitoja samalla. Oppivat itseään. Se minua viehättää. Kun on jonkin aikaa samoissa kuvioissa, Itse alkaa kadota niihin. Kaipaan uutta alkua silloin tällöin saadakseni Itseni takaisin. Matkan varrella omaan uuteeni olen nyt pysähtynyt joksikin aikaa kylkiluunsa murtaneen Virpi-ystävän luo. Olen ollut täällä usein viettämässä hänen kotielämäänsä, kun hän on kiireinen yrittäjä eikä aina jouda ihanasta navettatalostaan nauttimaan. Tämäkin on uusi alku, vanha navetta uudessa asussa, Virpin itsensä kunnostamana. Tänne Kitee-Kesälahti-Imatra-jne. reittiä pitkin ajellessani katselin tien varrelta näkyviä autioksi jääneitä taloja. Niitä on paljon. Milloinkahan niiden uusi alku koittaa? Milloin ne pääsevät auttamaan jonkun Itsen kuoriutumista...?

4.10.2023 Ikävänliennytysretki

Tuossa edellisessä kirjoituksessa huokailin Kaijan ikävästä Oskarin haastattelua katsoessa. Mitäpä tuota itkemään, menoksi vaan ja halaamaan! Joensuusta ei aja Mikkeliin kuin vajaan kolme tuntia ja siitä vajaa tunti niin on jo Kaijan ateljeen pihassa. Viime viikolla sen tein; kävin Kaijan Mikkelin Validia-talosta ja ajoimme syksyn värejä hengittäen Mäntyharjulle Kiururantaan. Ramppia pitkin pyörätuolilla ateljeen kautta ison ruokapöydän ääreen Juuson luvattua taiteilla syömiset. Kyllä se mies muuten kokkaamisen osaa! Viimeksi oli mahtava artisokkakeitto ja itse leivottu leipä, nyt suurustettu haukiliemi ja kantarellipiirakka. Mikapä sellaisessa tunnelmassa oli kuulumisia vaihtaessa. Vaikka Kaijan puhe ei kirkkaana soljukaan, silmien kirkkaudesta kumpuava rakkaus, halaus ja käden puristus kertovat kyllä, että ystävyys on tallella, jaetut muistot kantavat, elämä sykkii nyt tällä tavalla. Hän on rakas.

Joitakin Kaijan kirjoja ja kortteja on vielä saatavana, nyt edulliseen hintaan. Voit tilata niitä os. galleriakaijajuurikkala.fi/ ja tukea Kaijan kuntoutusta tällä tavalla.

13.9.2023 On välillä niin ikävä...

Timo Tahvanainen / Shadow Camera oli haastatellut Oskari Juurikkalaa, ystäväni Kaijan poikaa, ja laittoi videoon linkin. Roomassa kuvatun pappisvihkimyksen ja ateljeella kuvattujen hetkien kautta Kaija välittyi videon pienistä pätkistä niin elävänä, että nykyinen kommunikoinnin vaikeus aivoverenvuodon seurauksena tuntui kipeältä.

Kerran Kaijan ateljeella jutellessa Oskari kuvaili merkittävää rukouskokemustaan, personoidun Jumalan, Sinän, kohtaamista. Hänen vilpitön intonsa välitti Jumalan niin elävänä, että tuntui kuin olisin kohdannut vanhan tutun hänen kuvaamanaan. Niinpä Oskarin lähtiessä huikkasin "sanohan Sinulle terveisiä". Kaijan kanssa pitkään peilailimme Oskarin pappeuteen johtaneita valintoja, Jumalan olemusta, eri käsityksiä tästä näkymättömästä voimasta. (Ja toivoimme, että Oskarista tulisi katolinen piispa, jolla olisi pääsy Vatikaanin salaisiin historiallisiin arkistoihin...)

Toinen elävä muistikuva keskusteluista Kaijan kanssa tuli juuri tässä ja nyt. Etsin vanhoista tiedostoista yhtä valokuvaa ja päädyinkin kansioon, jossa oli kommentoimani Kaijan käsikirjoitus kirjaan työnimeltä Keväällä äiti kuoli. Muistan, kuinka ateljeen keinutuoleissa läppärit sylissä nokakkain istuen kävimme kommenttejani läpi. Käsikirjoituksessa teksti "Onneksi en ole tuomari. Olen mieluummin taiteilija. Voin vetää viivan ja sanoa, että siinä on maljakko tai hirvi ja kärpänen." Kommenttini siihen: "hemmetti… nauran ääneen, tässä on niin hyvä sointi… nimeän kirjoitelmani samalla periaatteella, vaikka en ole taiteilija... lienen kuitenkin jotenkin taiteellisella otteella kiinni itsessäni… taviksenkin valtaa silloin tällöin elämänjulistusuho." Tämä synnytti vinhan ajatustenvaihdon, taas kerran. Kiitos niistä hetkistä!


** 3.9.2023 Ei se niin helppoa ole, vaikka tietää...

Kuuntelepa pohdintojani ajatusenergialla luomisesta ja sen vaikeudesta. Siitä, että tieto ajatuksella luomisen mahdollisuudesta ei toteutumiseen vielä riitä, tarvitaan usko eli luja luottamuksen ja kiitollisuuden tunne.  Merkitsin otsikon viereen yliaistillista kokemusta kuvaavat tähdet, sillä kesken jutustelun taisi näkymätön ohjaus puuttua peliin. MUISTATHAN: Nämä ovat minun ajatuksiani ja kokemuksiani, sinun ei niitä tarvitse sen enempää uskoa kuin omaan elämääsi soveltaa.

19.8.2023 Finnly the Frog - Finding Friends

Kun aurinko lekotteli vuoroin keväthangilla täällä mummonmökin pihalla ja vuoroin poikani loma-asunnon puutarhassa Balilla, kirjoittelin satuja pienestä uimakengässä asustavasta sammakosta. Tarina sai alkunsa ihan oikeasta peukalonpään kokoisesta loikkaajasta, joka asettui päiviksi uimakenkään terassin nurkassa ja suuntasi sieltä seikkailuihinsa iltaisin.

Eilen viimeistelin kirjan teknisen puolen; sarkainasetukset yhtenäisiksi kautta tekstin, suoran esityksen lainausmerkit englannin kielen asetusten mukaisiksi ja kuvien paikat taittajalle tiedoksi. Kuvittaja on brittiläinen Rebecca Harrie, jota voin suositella, jos joskus kuvittajaa tarvitset. Becca piirtää ja maalaa itse, tulos ei ole tietokoneella eikä tekoälyllä tuotettua. En sano tätä mitenkään tuomiten, jälkimmäisessä oma viehätyksensä siinäkin.

Jännittää nähdä kirjansa valmiina. Enemmän kuin mikään aikaisempi suomen tai historian oppikirjani. Tämä on sentään ihan muuta, tämä on satua ja siinä on se ihan oma taikansa!

** 22.7.2023 Kintsugi -enkeli

Juttelimme näkijäystävä Sarin kanssa niitä näitä. Yhtäkkiä hän kysyi: "Onko sinulta pudonnut sellainen kipsi- tai keramiikkaenkeli? Michael tässä näyttää sellaista, sanoo, että hän yritti kyllä ottaa sen kiinni, mutta ei saanut." Hiukanko huvitti ajatus edesmenneestä Michaelista moisissa pelastushommissa näkymättömine käsineen. Ei niillä tässä värähtelytaajuudessa mitään oikein saa aikaan. Ei, vaikka eläessään hänen sormensa liikkuivatkin kitaran kielillä tosi taitavasti, soitti ja lauloi Hotel Californian ja muut nuoruutemme hitit mökkini laiturilla istuessamme.

Oli pudonnut, kyllä. "Korjaa vaan sillä tavalla kuin olet suunnitellut, sanoo Michael ja näyttää kultaa enkelin siivissä", Sari jatkoi. Senkin Michael siis näki tai paremminkin oli lukenut ajatukseni. Olin näet päättänyt korjata enkelin kintsugi -menetelmällä. Aikoinaan Japanin keisarin käsityöläiset korjasivat kallisarvoiset rikkoutuneet maljakot liimaamalla palat yhteen kullalla. Rikkoutuminen muutetttiin taiteeksi, sitä ei yritetty peitellä.

"Enkelillä on sinulle suuri merkitys", sanoi Michael Sarin välityksellä. On todella, ostin sen itselleni lahjaksi, kun läksin palkattomalle virkavapaalle väitöskirjaa tekemään. Edelleen se on symboli vapauteen lennähtämiselle.

Tänään sataa. Sekoitan kultajauhetta epoksiliimaan ja levitän seosta osien väliin. Pari minuuttia istun kutakin saumaa puristamassa ikkunassa valuvien sadepisaroiden läpi mökkilaituria katsellen. Menetelmä on mukavan rentouttava, ei ole kiire mihinkään, eheys syntyy sauma kerrallaan. Mietin Michaelia; hän on ehkä kultaisin sauma elämäni eheydessä. Mietin enkeliä; kohta se on siivillään taas. Saas nähdä...

19.7.2023 Merihevonen

On aamu, kello hieman yli neljä, istun keittiössä kahvin ja viinerin kanssa nauttien ikkunasta näkyvästä usvasta järven päällä. Maisema on mystinen. Kanssani sitä ihailee keramiikkaveistos,  merihevonen. Se on yksi kolmesta mukaan siepattavasta jutusta tulipalon sattuessa, toiset kaksi ovat pieni kirpparilta vuosia sitten löytynyt kauniisti kehystetty taulu takan reunalla "Autuaita ovat ne, jotka eivät näe, mutta kuitenkin uskovat" ja metallisalkku, jossa kilokaupalla tärkeää dataa ulkoisilla levykeasemilla ja kymmenillä muistitikuilla.

Merihevonen on Raumalta. Eräänä kesänä ...

Lue lisää

melkein kolmekymmentä vuotta sitten olin ystävien kanssa ajamassa vanhaan Raumaan. Näin mielessäni pienen merihevosen, kuin muumipeikkokirjassa kuvatun maailman viimeisen lohikäärmeen. Kuvasin sen pikkutarkasti muille matkan viihdykkeeksi. Saavuttuamme perille menimme syömään tunnelmalliseen ravintolaan. Heti sen eteisaulassa oli seinällä vastassa juliste, jossa oli juuri tuo kuvaamani merihevonen.

Pari vuotta tuon tapauksen jälkeen olin taas Raumalla silloisen mieheni kanssa. Olin kuvannut hänelle innoissani tuota ravintolaa merihevosineen, sinne siis heti syömään! Mutta ravintolaa ei enää ollutkaan. Kävelimme kujia pitkin etsien toista ruokapaikkaa samalla pikkupuotien näyteikkunoita katsellen. Erään taidekaupan ikkunassa oli keraaminen merihevonen, täsmälleen mielikuvani mukainen. Pettymyksekseni ovessa oleva lappu kertoi paikan olevan parin viikon ajan suljettu. "Voi itku! Tietenkin just kun minun merihevoseni on tuossa! En kestä!!" Mieheni rauhoitteli sanoen, että ovihan on auki, "sepposen selällään, jos maltat katsoa tarkemmin".

Ryntäsin sisään sanoen, että minun merihevoseni on tuossa ikkunassa! "Ai sinäkö se olet? Taiteilija toi sen aamulla ja sanoi, että sitä tullaan tänään hakemaan. Siksi avasin oven, vaikka olemmekin suljettuna vielä." Olin pettynyt, joku siis oli varannut työn. 

Pyysin galleristia soittamaan taiteilijalle ja kysymään, josko vaikka olisi tullut peruutus. Taiteilija kertoi sitten, että hänelle oli tullut vahva tunne, että tuollainen merihevonen oli tehtävä. Hän oli kiireesti sen työstänyt perheen saunassa ja saanut miehensä motkottamaan saven levittämisestä saunomisen esteeksi. Merihevosen pystyasento oli teettänyt tasapainottamisen kanssa työtä, pyrstö oli oltava oikealla tavalla tukemassa ja sisusta oli kaiverrettava määrätyllä tavalla ontoksi. Polttaminen vaati oman tekniikkansa. Mutta siinä se nyt oli ja juuri täksi päiväksi valmis tuotavaksi galleriaan. Taiteilija nimittäin jostain syystä tiesi, että juuri tänään sitä joku tulee hakemaan.

Usva on kadonnut, järvi herää jo kesäaamun valoon. On hyvä olla.

PS. Olen kadottanut vuosien varrella sen lapun, jossa oli taiteilijan nimi. Jos hän itse tai joku muu tunnistaa teoksen, olisipa mukava saada nimi uudelleen ja kertoa, että merihevonen pääsi hyvään kotiin kuten lupasin.


** 5.7.2023 Lahna ja muut eilispäivän jutut

Eilisen ohjauskeskustelun ilonaihe oli tuiki tavallinen lahna. Taas pari päivää ennen sain mielikuvan nuoresta miehestä, joka ilmoitti olevansa eno, näytti rimppakinttunsa ruskeissa paikatuissa kumisaappaissa ja näytti lahnaa. Jäin miettimään, millä tavalla lahna oli ruoaksi valmistettu. Mielessäni kokkasin sitä eri tavoin, tarjoilin paistettuna, sitten keitettynä. Ei, mielikuvani henkilö torjui kokkausehdotukseni  lätkäisemällä litteän kalan pöytään niine hyvineen. Mietin, kuinka isäni aikoinaan kääri lahnan kostutettuun voipaperiin ja märkiin sanomalehtiin ja kypsensi hiilloksen sisällä. Ei kelvannut tämäkään ajatus.

Soittajalta sitten eilen kuulin, että...

Lue lisää

hänen äitinsä lapsuuden aikaan lahna oli ollut ison sisarusjoukon tavallinen eväs - suolattuna. Myös sisaruksista nuorin, kalastuksesta pitänyt äidin veli oli yhteiskunnan varoilla saaduissa paljon paikatuissa kumppareissaan ollut suolakalan ystävä. Ilmankos ei kelvannut mikään oma kokkausehdotukseni.

Eilen koin kummallisen voimakkaan yhteyden mummonmökkini kasveihin ja eläimiin. Monessa linnunpöntössä ja lähipuiden oksilla on ollut jatkuva sirinä poikasten lähdettyä liikkeelle. En ole sen kummemmin niitä kiikaroinut, katsahtanut vain hyvää matkaa toivottaen, kun lähellä on ollut innokas sirkutus ja käynyt pyrähdys. Nyt jokin sai minut kuuntelemaan yhtä sirkuttajaa tarkemmin. Kävelin ääntä kohti ja tiirailin oksistoon. Ääni kuuluikin jostain alempaa. Kuuntelin tarkasti ja suuntasin äänen mukaan. Tutkin kompostorin ympäryksen, olikohan poikanen pudonnut sen taakse? Tai aidan alle? Tai roskiksen takana olevaan pensaaseen? Ei, sepä olikin takorautaisen puolisen metriä korkean jätkänkynttiläputken pohjalla eikä päässyt sieltä pois. Hennot varpaat tarttuivat tiukasti sormeeni, kun poikasta nostin. Hellyttävää.

Tuuli oli aika kylmä, puhalsi järveltä suoraan terassille. Tuntui kuin sinne nostamani huonekasvit olisivat viestittäneet, että heitä paleli. Ajattelin, että ovat ennenkin tässä lämpötilassa selvinneet. Mutta mitäpä tuota jahkailemaan aistinko oikein vaiko en, joten kävin varastosta harsoa ja kiedoin kaikkien ympärille. Tuntui tunnelma rauhoittuvan. Kunhan lämpenee, otan harsot pois, keitän kahvit, istun terassille kasviystävien seuraan kuulumisia vaihtamaan.

19.6.2023 Kaunis koti ilon ja luovuuden lähteenä

Pienellä kesäreissulla kyläilin ystävän luona Keravalla. Mikä juhlahetki taas nauttia vanhan talon huolella ajatellusta ja tehdystä tunnelmasta. Nyt tuo ihanuus on myynnissä. Jos olisin vaihtamassa maisemaa ja päätyisin Etelä-Suomeen, minähän sen itselleni halajaisin. Vilkaisehan!

5.6.2023 Työkaluna tietoisuus

on FB-sivuni, jossa myös julkaisen ajatuksiani ja kokemuksiani. Tässä sinne linkki.

21.5.2023 Ajatuksella luominen ei ole teko vaan mielentila

Moni on tiedustellut, kuinka ajatukset keskittämällä voi manifestoida kuten kirjassa Salaisuus (Rhonda Byrne) tai Law of Attraction -aatteessa kehotetaan tekemään. En tiedä noista, mutta omasta kokemuksesta käsin voin oman käsitykseni sanoa. Siis omani, sinulle en sitä tyrkytä!

Minulle ajatuksella luominen ei ole omasta elämästä irrallinen teko, jonka suoritettuani palaan arkeeni takaisin ja jään odottamaan tulosta. Ei mieli pinkeänä ja ikenet sinisenä keskittymistä johonkin, jota elämääni tarvitsen, ei affirmaatiolappujen liimaamista jääkaapin oveen, ei hokemista mantrana, ei poistumista arjen askareista ja ympäristön äänistä sivummalle erilliseen luomisajatukseen keskittymään. Se ei ole rukous, jossa pyydän jotain; sehän olisi pelkkä puutteen julistus ilman uskoa ja luottamusta toteutumaan ja sellaiseen ajatusenergian keskittäminen vain lisäisi puutetta, tekisi sen jatkuvaksi.

Minulle ajatuksella luominen on mielentila ja kiitos. Rennosti, vaivattomasti todeksi eletty. Jatkuva leppoisa luottamus ja usko siihen, että saan sen, mikä minulle on parasta. Tarvitsemani asian muistaessani hymyilen kiitollisena ja huolettomana ajattelen, että "kiitos, hienoa, prosessissa on, aikanaan tulee" ja sitten mielikuvittelemalla rakennan todellisuuden, jossa tarvitsemani asia jo on. Olen tuossa kiitollisessa ja luottamuksellisessa olotilassa ihan vain tässä ja nyt, askareissa, joissa mieli voi liidellä vapaana, ilman sen kummempia menoja ja meininkejä, menemättä mihinkään asian toteutumista erikseen hokemaan. Pyrin tietoisesti siihen, että kiitollisuus ja luottamus olisi jatkuva mielentila ja täyttä elämää. Vaikka ajan mittaan homma on helpottunut ja monta kokemusta manifestointia todistamassa, en vielä ole lapsenuskoa saavuttanut.

 

                                    

** 6.5.2023 Löytöjä

Ulkona on ollut niin kylmää, että on mieluummin touhunnut sisällä. Osallistuin Charlesin ja Camillan kruunajaisiin alusta loppuun ja mietin taas kerran mahdollisuutta asettua brittivaltakuntaan kokemaan sateinen syksy ja kuurainen talvi. Maailmaa koluamaan, jokohan ensi talvena...

Kruunajaisten jälkeen kävin varastosta ison laatikollisen koluttua maailmaa eli vanhoja kasetteja hävitettäväksi. Kaseteilla oli juttua, selostusta ja haastatteluja: ammanilainen koulu Jordaniassa, kreikkalainen opinahjo Santorinilla, tanskalainen ympäristöasioita painottava ammattioppilaitos, Freinet-pedagogiikan syntysija Ranskassa, keskusteluja eri maiden opettajankoulutuslaitoksissa, esitelmiäni, pohdiskeluja opiskelijoiden kanssa, tutkimusdataa. Työjutut saivat mennä saman tien, leikkelin kasettien nauhat vaan poikki sen kummemmin enää kuuntelematta.

Sitten löysin joukon Perun matkaan liittyviä äänitteitä. Kuuntelin hevospelkoisen ratsastukseni kohisevan kosken poikki, vartijoiden lahjomiset Machu Picchulla, jutut iltanuotiolla ennen makuupusseihin kääriytymistä, haudanryöstäjien kanssa seikkailun erämaassa, kyläläisten kertomukset ufoista ja niiden miehistöjen kohtaamisista, Loistavan Polun tulituksessa konttaamiseni, öisen tähtitaivaan valtavuuden, inkamusiikin taian. Kuuntelin innostunutta ja ihmettelevää itseäni vuodelta 1989, koin hellyyttä.

Kaseteilta piirtyi jo alkuun niin monia ihmeellisyyksiä (tässä yksi), ettei ihme, että tuo matka ravisteli silloista todellisuuttani monella tavalla.

** 12.4.2023 Lukijan reality shifts -kokemus

"Siivosin ja markkinoin kesä-lokakuun kolmea Airbnb-asuntoa, joista kaksi olivat 1937 valmistuneessa talossa. Tuon talon kellarin seinissä on luotien aiheuttamia reikiä, mutta tosi hyvä energia kuitenkin.
Eräänä päivänä olin vaihtamassa liinavaatteita 4:lle henkilölle. Olin ottanut lähellä olevasta varastosta kaikki mukaan. Puhtaat liinavaatteet laitoin sohvan päälle. Yht'äkkiä huomasin, että kaksi tyynyliinaa oli kadonnut selkäni takaa, kun petasin sänkyä. Tyynyliinat löytyivät muutaman päivän päästä keittiön vanhasta alakaapista.
Siitä meni jokunen päivä, olin varastolla jonka pitkän käytävän päässä on taloyhtiön pesutupa. Toisen asunnon avain oli varaston isolla pöydällä odottamassa asuntojen omistajaa. Menin viemään pyykkejä koneeseen. Kun palasin varastoon kaivoin takkini taskusta avaimia, ja käteeni osui ensin tuo pöydällä ollut asunnon avain. En ollut siihen itse koskenut, ja miksi olisin?! Kuka lie keppostellut. 
Terveisin,Sa...a"

29.3.2023 "Iloa ja rauhaa pyysin, mutta mitäs sain...?!"

Aamukahvin aikaan soitti ahdistunut ystävä töihin ajellessaan. Työ oli alkanut viime syksynä, tarjosi sopivasti haastetta osaamiseen ja iloa henkilökohtaisten arvojen kanssa yksiin osuessaan. Mutta kun oikein oli kiittänyt ja pyytänyt tuon mahtavan tunteen leviämistä työyhteisöön, jota johti, kaikki romahtikin yhteen puhelinsoittoon. Oli kuulemma alaisten keskuudessa syntynyt tunne, että toiminnan ohjaaminen oli lillukanvarsiin ja epäolennaisuuksiin takertumista. No niin, siihen lätsähti sitten koko alkuinnostus. Kannattiko näiden kanssa enää jatkaa mitenkään?

Niin monen ohjattavan kanssa on keskustelu viime aikoina alkanut tästä samasta tunteesta. Mieleen tuli heti ensimmäisen kohdalla ote Niina-Matilda Kuusiston viimeisimmästä kirjasta, jolloin luin sen tallenteeksi ja lähetin linkin kuuntelua varten. Tuntuu, että tästä hyötyisi nyt moni sellainenkin, joka ei ole minulle asti turhautumistaan kertonut.

Tässä siis linkki Niinan kirjan katkelmaan.

(Pauliina, vaikka nimesi esiintyy tuossa alun tervehdyksessä, ei henkilöllisyytesi paljastu mitenkään. Kiitos, että nostit tämän asian pohdittavaksi ohjauksissa!)

** 27.3.2023 Olipa pitkä tauko mietteiden kirjaamisessa

Mutta ei kirjoittamisessa sinällään; englanniksi kirjoittamani satujen sarja on ensimmäiseltä osaltaan valmis, romanialaisen kuvittajan kanssa alkaa zoom-yhteys huomenna. Mukava vastakohta arjen puurtamiselle = autotallin tyhjentämiselle ja siivoukselle, varastovuokraukselle ja tavaroiden sinne viemiselle. Aikoinaan väitöskirjaa väsätessä tein tätä samaa, rinnalla satujen kirjoittaminen lastenlapsille.

Edesmennyt kanadalainen ystäväni Michael on viestitellyt taas musiikin kautta, näin annan itseni uskoa.

Lue lisää

En koskaan kuuntele musiikkia radiosta, minulle on kertynyt ne cd:t ja digilistat, joita haluan harvakseltaan täysin syventyneenä kuunnella. En laula, en soita. Kuitenkin silloin tällöin mielessäni soi yhä uudestaan melodia, joka vähitellen alkaa kiusata. Silloin hoksaan, että ystävähän siellä koputtaa. Koska en tunnista melodiaa, en tunne sanoja, on kuin pieni seikkailu ottaa selville, mitä hän haluaa sanoa.

Eräänä aamuna taas heti herättyä soi sävelmä mielessäni, toistui ja toistui, vielä seuraavana päivänäkin. Hyräilin parhaan kykyni mukaan ystävälle, joka tunnisti: se soi jossakin elokuvassa, jossa Julia Roberts on pääosassa ja sen on säveltänyt Elvis Costello. Yotube kertoi: elokuva Notting Hill, kappale She. Tajusin sanat lukiessani viestin; noinhan ystäväni oli minua kuvaillut.

** Maaliskuun 16. päivänä kymmenen vuotta sitten oli ystäväni Belgradissa kuullut bussissa töihin mennessään kappaleen Here´s to you, Delilah. Hän oli painanut kertosäkeen sanat mieleensä, sillä oli aivan varma, että viesti oli minulle tarkoitettu ja liittyi kanadalaiseen ystävääni. Työpöytänsä ääreen päästyään hän oli etsinyt sen youtubesta ja laittoin linkin minulle. Minä sen sitten edelleen kanadalaiselle ystävälle, sillä sanat osuivat niin nappiin hänen vintage -kitarakokoelman myyntinsä, tuolloin vielä työn vaatiman pitkän välimatkan ja sen jälkeisten yhteisten suunnitelmiemme kanssa.

Sain vastauksen "You are breaking my heart" (särjet sydämeni). Hän oli juuri saanut tiedon yllättävän pitkälle huomaamatta levinneestä syövästään ja sen parantumattomuudesta. Se, miten Plain Wite T`s lauloi yhteisestä tulevaisuudesta, ei tulisi toteutumaan. En ole ystävän kuoleman jälkeen koskaan ajatellut häntä "pois menneenä", koska näitä yhteyksiä ja viestejä on ollut lukemattomia. Nyt taas 16. maaliskuuta. Katselin puhelimesta Instan viestejä, kun kesken kaiken avautui lyhyt video nuoresta tytöstä syöpäsairaalassa. Nimensä oli Delilah. Hän rakasti tuota laulua Here´s to you, Delilah ja läheiset olivat saaneet itse säveltäjän ja laulajan astumaan potilashuoneeseen häntä tuolla laululla ilahduttamaan. Siinäpä muistin, että oli kulunut päivälleen 10 vuotta syöpädiagnoosista ja kiitin siitä, että hän on edelleen rinnallani.

18.2.2023 Satuja, tunteita, elämyksiä

Viime viikko on ollut kuin vastapainoa maailmalla tapahtuneilla katastrofeilla katetuille uutisislähetyksille. Tuntuu, että lietsotaan pelkoa, ahdistusta, hätää. Mitä enemmän sitä saadaan katsojissa ja kuulijoissa aikaan, sen onnistuneempi on ollut uutisen välitys. En lähde moiseen mukaan, en halua olla tuollaista ahdistusenergiaa välittämässä eteenpäin. Etsin pieniä ihmeitä, toivoa.

Lue lisää

Iloitsen siitä videopätkästä, jossa raunioista esiin kaivettu muutaman kuukauden ikäinen vauva iloisena jokeltelee jo parin päivän kuluttua pelastumisestaan. Olen valinnut selviytymistä, yhteistyötä ja iloa välittäviä uutisia. Omiin päiviini valitsen ajatuksia ja tekemisiä, jotka saavan minut tuntemaan maailman ja elämän upeuden. Sellaista energiaa haluan voimistaa ja viedä eteenpäin.

Paljon ei isoja juttuja tosin ympärilläni tapahdu, tässä mummonmökissä ja sen pihapiirissä. Sitä arvokkaampia ovat pienet yksityiskohdat ja  ohikiitävät hetket: harmaapäätikka lounaalla talipötkössä, pihapolun kaarevat reunat harjan kanssa taiteiltuina, tulen rätinä uunissa, viimeisen viinerin yllätysilmestyminen pakastinlaatikon pohjalta. On ollut rauha olla, mennä omaan ajatusmaailmaan, upota kirjoihin ja kirjoittamiseen.

Olen omaksi ja läheisteni iloksi kirjoittanut satuja. Luomieni hahmojen maailmaan olen uppoutunut niin, että jopa koen ja tulkitsen ympärilläni tapahtuvat asiat niiden kautta. Istuin läppärin ääressä satua kirjoittaen, juonta kehitellen. Koneen sisältä alkoin kuulua rouskutusta. Hemmetti! Kuka sinne nyt on kaivautunut? Olisiko satuun pyrkimässä jokin uusi hahmo tuota kautta? Istuin ja kuuntelin. Voisinpa kuvata sen hetken, kun palauduin takaisin tähän ihmismaailmaan ja tajusin, että wordin taustalla ollut puoliväliin stoppaamani youtube-video oli lähtenyt iteksiään pyörimään. Vaihdoin ikkunaa ja siellähän se innokas kokki silppusi kaalia niin, että siitä se rouske lähti. Olin mielettömän iloinen, ääneen hihkuin kiitosta. Kiitosta siitä, että minulla on mielikuvitusta ja kykyä eläytyä noin voimakkaasti. Jopa omiin kirjallisiin tuotoksiini! Että olenkin mainio!

Mietin, millaiset toisten kirjoittamat tarinat ovat saaneet minut eläytymään noin voimakkaasti.  Saisin aikaan pitkän listan kunnon miettimisen jälkeen, mutta heti osaan jo sanoa muutaman novellin. Voimakkaan pettymyksen myötäeläminen Toivo Pekkasen novellissa Kaukainen saari sekä Nikolai Gogolin novellissa Päällystakki. Ihana helpotuksen tunne Eino Säisän novellissa Ukin piippu. Elämättömän elämän piirtymä Patricia Routledge`n monologissa A Woman of No Importance, kirjoittajana Alan Bennett. Dame Routledge on todella paljon enemmän kuin vain Pokka pitää -sarjan Hyacinth. Tässä linkki esitykseen youtubessa.

Jos innostut, etsi, lue, katso. Saat mieleenpainuvan viikonlopun!

8.2.2023 Sivistyksen huipullako ihminen nyt?

Hohhoijaa... tuskin tarvinnee kertoa, miksi suuresti epäilen nykyistä maailman menoa katsellessani. Mieluummin katselen muinaisia juttuja, arkeologiksi kun lukioaikoina haaveilin tulevani. Nyt suoritan kaivauksia youtubessa, ei mene polvet multaan ja hetkessä voi siirtyä kaivaukselta toiselle. Mitä sitten tutkin?

Lue lisää

Hopi-intiaanien maailmankuva ja muinaiset legendat kiinnostivat jo lapsena. Heidän tarinansa kertovat useista maailmankausista, jotka päättyivät katastrofiin ja ihmiset joutuivat sopeutumaan uuteen alkuun. Yhä useammat nykytutkimukset antavat viitteitä samaan. Omat tutkimusmatkani ovat panneet sanomaan, että ei todella ole mahdollista miestyövoimalla ja alkeellisilla työkaluilla noiden valtavien rakennelmien tekeminen, vieläpä millilleen suoriin linjoihin ja tiettyihin ilmansuuntiin ja tähtimuodostelmiin nähden. Päätäni olen puistellut Cuscon kujilla, Sachsayhuamanin muureilla, Ollantaytambon seinämien vierellä Perussa, Petran kalliokaupungissa Jordaniassa, Newgrangen äärellä Irlannissa...

Nykyiset tutkimukset, joita ns. valtavirtatieteen edustajien on vaikea niellä, kertovat maapalloa kohdanneista "maailmanlopuista". On löydetty meteoriittien aiheuttamat tuhot, jäätiköiden sulamista seuranneet merenpinnan rajut nousut. Löytöjen perusteella on jouduttu määrittämään uudelleen suhde muinaisiin legendoihin; ne saattavatkin olla perimätietona kulkeutuneita kuvauksia muinaisista katastrofeista. Megaliittisten kivirakennelmien tekijät eivät ehkä tulleetkaan tähdistä vaan olivat omia osaajiamme aikana, jolloin tekniikka oli huomattavasti kehittyneempää kuin meillä nyt. Joku vuosi sitten Gregg Bradenin työpajan tauolla katselimme hänen saamiaan Nasan valokuvia rakennelmista kuussa. Jäi mieleen, että Gregg sanoi uskovansa maapallon asukkaiden kyenneen ammoisina aikoina liikkumaan avaruudessa ja rakentamaan tukikohtiaan matkojensa varrelle.

Entäpä jos todella olemme olleet hakoteillä oman menneisyytemme suhteen? Uudet löydöt ja tarkemmat tulkinnat panevat vanhat käsitykset seinää vasten. Niin tämäkin video, jossa valitettavasti ei ole suomenkielisen tekstityksen mahdollisuutta: On the Traces of an Ancient Civilization - what if we have been mistaken on our past?.

26.1.2023 Sattumako saattelee vai tietoisuusko tietä näyttää?

Tammikuu on ollut henkilökohtaisten keskustelujen ja pohdintojen aikaa, kiitos kaikille sellaiseen osallistuneille! Nyt sitten palaan taas näihin kaikille suunnattuihin pohdintoihin. Vuoden ensimmäinen tallenne vie otsikon mukaiseen aiheeseen.

6.12.2022 Luottamus ja kiitollisuus

Mummonmökkini uunia lämmittäessä ja huussireissun yhteydessä lumia auton päältä lakaistessa ajatukset lensivät näihin aikoihin viisi vuotta sitten. Istuimme ystäväni Kaija Juurikkalan ateljeessa hänen maalauksistaan tehtyjä kortteja pakkaamassa. Kussakin kortissa oli maalauksen alla jokin Kaijan ajatelma. Meitä puhutti luottamusteksti - voiko luottaa vain osittain? vai onko niin, että joko luotat tai et?

Miten olenkin tuota luottamusta...

Lue lisää

viimeiset pari vuotta pohtinut ja harjoitellut. Sitä tukemaan olen saanut koko ajan selviä osoituksia näkymättömän maailman olemassaolosta. Viimeksi viime viikolla näkijäystäväni  soittaessa. Kesken kuulumistensa hän puuskahti: "Mitä se Michael oikein kinkusta puhuu, miten hyvää... Ei kai kanadalainen mies nyt kinkusta mitään ymmärrä!" Edesmennyt ystävä Michaelhan se siinä, selvästi. Kerran hän joulukuisen vierailunsa aikana kehui olevansa sukunsa paras kiitospäivän kalkkunan paistaja, täytteet saivat vieraat aivan ekstaasiin. Panin parastani kinkunpaistoani kehuen. Todisteita vaadittiin. Siispä kinkun hankintaan. Kun se oli paistettu, ei Michael muuta syönyt kuin kinkkua ruisleivän päällä.

Näkymättömän ohjaustaidoista tulee siitäkin osoitusta usein. Viimeksi sain ilmoituksen juttuni hyväksymisestä erääseen facebook -ryhmään. Minkä jutun? En ollut sinne mitään juttua lähettänyt! Oliko joku nyt intoutunut minun nimissäni kirjoittamaan? Tarkistin. Siellä oli juttuni siitä, kuinka puhelimeni soitti minun siihen koskematta tai mitään muutakaan komentoa antamatta vuosien takaiselle tuttavalle, joka oli apua vailla. Nyt sitten jo toinen tekniikkakikka näkymättömältä.

Näitä osoituksia miettiessä palasin tuohon luottamuksen pohdintaan. Luotinko? No, kokonaisuutena kyllä tiesin ohjauksen toimivan, mutta anteeksi pyydellen lipsuin välillä yksittäisissä tapauksissa. Siinä se tuli. TIESIN sen toimivan. Se oli se tärkein oivallus! Jos tiedän jonkin asian, en edes mieti, luotanko siihen vai en. Kuin tilauksesta (tietenkin...) satuin katsomaan youtubesta samanmoista pohdintaa, vaikka videon otsake näytti muuta asiaa. Siinä sanottiin samaa: kun tietää varmasti, homma hoituu, esimerkkinä huoneen nurkasta nurkkaan käveleminen. Normaalissa terveyden tilassa et tuota edes mieti, kävelet vaan. Tiedät, että siihen pystyt, sinun ei tarvitse miettiä, voitko luottaa sen tapahtuvan vaiko et.

Tuo oivallus tuntui aivan fyysisenä läpi kehon menevänä tunteena. Olin vellonut ison asian kanssa saamatta siihen minkäänlaista ratkaisua, koska en osannut luottaa näkymättömän ohjauksen toimivan näin suuressa mittakaavassa. Nyt koin varmaksi, että aivan yks lysti, mikä ja minkä kokoinen juttu on käsillä, se kun on ohjaukselle aivan sama. Nyt TIESIN sen. Oivalsin tämän olleen minun kaksi vuotta kestäneen luottamuskoettelemukseni opetus. Tämä oivalluksen päivä oli viime viikon torstai. Perjantaina tuo kaksivuotinen koettelemus ratkesi. Minut valtasi niin suuri kiitollisuus, etten malttanut edes nukkua viikonloppuna. Keittelin kahvia aamuyöstä, sytyttelin kynttilöitä, kaivoin pakkasesta mariannerouhepullia ja kääretorttua. Juhlin Näkymättömän kanssa.


Toinen kiitollisuuden hetki tänään. Kiitokseksi isälle osuudestaan itsenäisyytemme säilyttämisessä sytytin kynttilän.

27.11.2022 Mitättömäksi itsensä kokeminen on vain tunne, ei todellisuus

Samoihin aikoihin ohjauksen tilanneilla on usein samanlaisia ajatuksia ja kokemuksia. Näistä muodostuu ohjausteema, joka viime aikoina on ollut huono itsetunto, itseluottamuksen ja omanarvontunteen puuttuminen. Oman mitättömyyden ja ainaisen epäonnistumisen tunne purkautuu keskustelun aikana useasti toistettuun ajatukseen "ei siitä kuitenkaan mitään tule".

Ensinnäkin: mitättömäksi itsensä kokeminen on tunne, jolla on omat aikaansaajansa. Useimmiten tunne on kehittynyt varhaislapsuudessa ensimmäisten elinvuosien aikana. Tämän kuultuaan moni ohjauskeskusteluun osallistuja on todennut, kuinka menetti turvalliset läheisensä jo pienenä. Jotkut muistavat olleensa syrjäytettyjä, jopa pahoinpideltyjä. Terve itsetunto ja itsensä hyväksytyksi kokeminen ei kehity ilman rakkautta, turvaa ja kannustusta.

Toiseksi: hokemalla noin luo ajatusenergialla todellisuutensa, jossa mistään ei todella tulekaan mitään. Alitajunta ottaa totena sen, minkä ajattelet ja sanot, totesi aikoinaan Joseph Murphy teoksessaan "Alitajuntasi voima". Nykytiede sanoo, että se, mihin keskität ajatuksesi ja energiasi, vahvistuu.

Sain ohjaukseen osallistuneelta linkin lehtijuttuun, jonka hän koki saamansa ohjauksen vahvistukseksi. 

** 19.11.2022 Reality shifts - todellisuuden muutokset

Todellisuuden muutokset ovat fyysisin aistein havaittuja mystisiä ilmestymisiä, katoamisia, muutoksia tai paikasta toiseen siirtymiä, jotka ilmenevät ilman mitään suoraa fyysistä väliintuloa tai suoritusta (Cynthia Sue Larson: Reality Shifts). Tuntuuko tutulta ilmiöltä? Kuuntele kokemukseni ja kerro omasi!

31.10.2022 Luonnon ehdoilla

Lähistöllä pyörii karhu talviunipaikkaa etsien. Asettukoon rauhassa, mikäpä tässä odotellessa: uunissa tulet, kahvi tuoksuu, lukemista riittää.

** 26.10.2022 Yhteys näkymättömään maailmaan

Olen vähitellen tottunut siihen, että ns. tuonpuoleisesta saan välitettäväksi viestejä enkä enää vastustele ja kiemurtele vaan toimin. Mutta se, että näkymätön energia käyttää jopa tekniikkaa toiminnassaan, saa hätkähtämään. Istuin kaikessa rauhassa aamukahvilla, kun kauempana oleva puhelimeni ilmoitti naisen äänellä "yhdistetään XX:lle". NImi oli yhteystiedoissa olevan vuosien takaisen tuttavan nimi. Hölmistyneenä kurkotin ottamaan puhelimen käteeni ja samalla XX vastasi. Selitin hänelle ihmeissäni, mitä oli tapahtunut. Kerroin, etten ole edes tiennyt puhelimessani olevan tällaista ominaisuutta, vaikka vuosia olen laitetta käyttänyt. Ja vaikka olisikin, mutta että itsekseenkö puhelin sitä käyttäisi?! ( En muuten löytänyt tätä ominaisuutta jälkeenpäinkään tutkiessani.) Vastaaja kertoi edellisenä iltana pyytäneensä konkreettista osoitusta energiahoitajansa vilpittömästi tekemään mutta kovin epätodelliselta tuntuvaan kuvaukseen enkeleistä ja henkimaailmasta. Nyt hän sen koki saaneensa. Minä taas olin tuossa aamukahvilla ennättänyt miettiä, miten iltapäivän keskusteluun tulijalle voisin kertoa näkymättömästä koirasta, joka oli jo muutaman päivän pyörinyt jaloissani ja selkeästi liittyi häneen. Oliko todella noinkin outo kuin koiran tekemä yhteydenotto näkymättömästä maailmasta mahdollinen? Minä sain osoituksen siitä, että mikäs outo se koira nyt on, on näitä yhteydenottotapoja vielä merkillisempiäkin!

15.10.2022 Ajatusenergia on luova voima, tietoisuus sen työkalu

Mietin, milloin aloin tarkastella yliaistillisia kokemuksiani kvanttifysiikan valossa. Löysinkin kuvauksen tuosta päiväkirjastani. Oli syksy 2010 Kreikassa, minä Lynne McTaggartin kirjoja bougainville -köynnösten varjostamalla patiolla lukemassa. Kuuntelepa kuvaukseni.

17.9.2022 Entiset elämät ("rinnakkaismuinaisuudet", sanoo ystäväni Virpi)

Kuuntelepa pohdintani aiheesta. Muistathan, että tämä on omaa pohdintaani, ei totuuden julistus eikä sellaiseksi tarkoitettu.

Kerron tallenteella henkilöstä, joka oli ns. edellisessä elämässä menettänyt vääryydellä maaomaisuutensa ja lopulta henkensä tätä vastustaessaan. Tämän unohdin mainita: tässä elämässä häneltä vietiin petoksella rahaa kolmeen eri otteeseen ennen kuin hän viimein uskalsi vääryyttä nousta vastustamaan. Hänen tuli siis ilmeisesti rohkaistua pitämään huolta itsestään sen sijaan, että salli itseensä kohdistuneen vääryyden olemalla hiljaa pelätessään vastustamisen mahdollisia seurauksia.

Tämän koen oivaltaneeni: ns. edellisen elämän aikana ratkaisematta tai loppuun saattamatta jäänyt asia saattaa olla selitys tämän elämän aikana koetulle. Tässä elämässä toistuva selittämätön juttu voikin olla mahdollisuus oivaltaa, ratkaista ja loppuun saattaa ns. edellisessä elämässä kesken tai oivaltamatta jäänyt asia. Tämä taas saa pohtimaan Karman lakia. Se ei olekaan mikään jälki-istuntoprosessi ja rangaistuksena jotain sellaista toistava, mitä ei ns. edellisessä elämässä, "rinnakkaismuinaisuudessa", ole osannut ottaa opikseen. Se on kuin  mahdollisuus uudelleen kohdata jokin kehitykselle tärkeä juttu, selvittää se, onnistua siinä, oivaltaa ja oppia itsestään ja mennä kehityksessään eteenpäin.

** 9.9.2022  Mielenkiintoinen haastattelu

 Ralf Gothoni kertoo ajatuksiaan ja kokemuksiaan sarjassa Maailmankuvia. Suosittelen!

Gothoni kertoo haastattelussa mm. kokemuksesta, että joskus musiikki saattaa vain kuin tulla hänen kauttaan. Hän saattaa katsoa käsiään ja hetken ihmetellä kuin ulkopuolelta tarkastelen, kuka siinä oikein soittaa. Toinen mielenkiintoinen ajatuksensa oli, ettei ihmettelisi, jos musiikin voima saisi laulajan tai soittajan levitoimaan. Tuntui tutulta. Kerran eräässä konsertissaan 90-luvun alussa hän suosionosoitusten ja kukkien jälkeen palasi vielä pianon ääreen ja soitti jotain niin voimallista, että tunsin nousevani salin kattoa kohti. Kysyin myöhemmin, mikä tuo soittamansa musiikki oli. Hän ei tiennyt, se vaan oli tullut siinä hetkessä hänen kauttaan.

** 2.8.2022 Ihmeitä tekevä ikoni

uusi_ikonikuva.jpg

Heinäkuun hiljaisuuden jälkeen kerron sinulle kokemukseni, joka liittyy kuvan ikoniin. Voit kuunnella kertomuksen tästä.

** 30.6.2022 Pieniä ihmeitä

Muistiinpanoja selatessani huomasin monia nopeita pilkahduksia tämän ns. normaalin aistimisen rinnalla. Sellaisia, joihin ei sen kummemmin juuri sillä hetkellä kiinnitä huomiota, mutta jälkeen päin toteaa niiden olleen jotain poikkeavaa. Tässä muutama poiminta:

- työmatkalla Montenegrossa minut oli majoitettu isoon hotelliin Podgorican keskustassa. Siellä minulla oli kummallisen painostava olo, en pystynyt keskittymään päivän jälkeen tehtävään raportointiin. Päätin mennä yläkerran tyhjään aulaan istumaan joksikin aikaa. Rentoutuessani ahdistava olo vain syveni ja yhtäkkiä aistin sotilaita vihreissä univormuissaan ja korostetun korkeissa koppalakeissa kaikkine merkkeineen. Tunsin, että minun piti päästä talosta mahdollisimman nopeasti. Menin saman tien alakertaan vastaanottoon ja kerroin, ettei nettiyhteys huoneessani toiminut moitteetta ja siksi minun oli etsittävä toinen majapaikka. Nettiyhteys todella takkusikin välillä, ei sen puoleen. Toiseen uudempaan hotelliin saavuttuani kerroin, etten kokenut tätä edellistä kovinkaan viihtyisäksi. Minulle kerrottiin, että se oli vanha ja historiallinen rakennus, sota-aikana ollut venäläisten upseerien majapaikka.

Lue lisää

- olimme ystävän kanssa ajamassa lumituiskussa peltoaukean poikki, tie oli melkein tukossa. Lähestyimme vasemmalta tulevan tien risteystä ja ihmettelimme sieltä tulevaa kolmen linja-auton jonoa. Menimme aivan tien oikeaan laitaan antaaksemme niille tarpeeksi tilaa kääntyä ja ohittaa meidät. Ohitsemme meni kuitenkin vain yksi linja-auto, kahta ei ollut missään eivätkä ne mitenkään luonnollisesti voineet suurella aukealla kadota mihinkään. Kumpikin meistä näki samalla lailla.

- olin laittamassa kahvia, kun koin vatsanpohjaa kouristavan ahdistuksen. Mieleeni tuli jostain "Voi Laila, Laila... et tiedä, mikä tuska sinua odottaa etkä tunnu mistään löytävän edes oljenkortta, johon tukeutua!" Muutama päivä tuon jälkeen näin tapahtuikin. Selvisin kuitenkin sen avulla, että tiesin minusta huolehdittavan, olihan minua ennakkoon varoitettu.

- halasimme hyvän ystävän kanssa. Siinä hänen syleilyssä ollessani olimmekin yhtäkkiä melkein katon rajassa. Seinällä oli Perusta tuomani uhriveitsi, jonka olin ripustanut silmieni korkeudelle. Se näytti olevan paljon minun alapuolellani, kun sitä nyt katselin. Jostain syystä sanoin ystävälle: "Ei hätää, tämä on ihan luonnollista." Mutta minulla ei ollut aavistustakaan, oliko se todella tai miksi niin sanoin.

- aamukahvia keittäessä ihmettelin lähellä katon rajaa olevan yläkaapin aukinaista ovea. En varmasti ollut sitä avannut enkä sitä olisi voinut edes huomaamatta tehdä, sillä sinne kiipeäminen tarvitsee talousjakkaraa. Keittiön työtason yläpuolella minulla roikkuu vanha hirsi kettinkien varassa ja siihen on upotettu kolme valaisinta. Ketjussa roikkuvat myös Kaija-ystäväni korvakorut, jotka hän jätti aikoinaan, että" on sitten Joensuussakin, millä koristautua". En niihin sen kummemmin ollut kiinnittänyt huomiota muulloin kuin hänen käydessään ja korviksia pitäessä, mutta nyt avonaisen kaapinoven ihmetyksessä korostetusti ne huomasin kuin tervehdyksenä häneltä. Puhelin soi. Kaijan mies soitti ja kertoi hänen saaneen aivoverenvuodon edellisenä iltana.

- tutkimusjärjestöni konferenssin yhteydessä Puolassa meille osallistujille esiteltiin mittavaa ikonikokoelmaa. Heti tilaan saavuttuani koin kammottavan tuskan ja ahdistuksen, kiilasin saman tien ulos ja haukoin henkeäni. Muiden palattua he kertoivat, että kokoelma oli toisen maailmansodan aikaisen Varsovan gheton synagogista peräisin.

- istuimme iltaa ystäväjoukon kanssa. Tuli puhe lemmikeistä. Pelleillessäni sanoin, että "kunpa olisi leikkuupuimuri lemmikkinä!" Itsekin nauroin tyhjästä ilmaantuneelle päättömälle toiveelle muiden mukana. Seuraavana päivänä kokoonnuimme lounaalle paikalliseen ravintolaan. Viereisessä pöydässä luki mies sanomalehteä. Eräs ystävistä kuiskasi: "Katsokaa otsikkoa!" Lehdessä oli mustin kirjaimin otsikko "LEIKKUUPUIMURI LEMMIKKINÄ".

- ajelimme kaunista maaseutua ihastellen. Ystäväni kertoi edesmenneestä tuttavastaan, jonka kotitalo oli näillä main. Vilahduksen näin hänestä siinä samalla. Mies teki sotilastervehdyksen ystävälleni, vei ns. kättä lippaan. Kysyin, miksi mies nyt tuolla tavalla käyttäytyi. Ystäväni sanoi, että miehen sukunimi oli eräs sotilastermi.

- tuttava kertoi edesmenneestä isästään. Näin miehen villatakkeineen ja kirjoituskoneineen. Kuvasin näyn yksityiskohtia myöten. Villatakin väri ja kuviot osoittivat takin olevan isän ja kirjoituskone oli ollut rikostoimittajana työnsä tehneen käytetyin työkalu.

** 20.5.2022 Ykseyden kokeminen

Kaipasin rentouttavaa Rosen-terapiahetkeä ystäväni Michaelin kuoltua. Pidän Rosen -terapiasta sen aikaansaamien elämysten vuoksi. Koen siinä rentoutuvani niin, että tietoisuuteni vaeltaa eri aikoihin ja paikkoihin. Hoitopöydällä rentoutuneena maatessani pohdin kvanttifysiikan määrittelemää aikaa tai paremminkin ajattomuutta ja paikattomuutta ja menneisyyden läsnäoloa nykyisyydessä, tietoisuuden siinä liikkumista. Saman tien uusi elämys: ihan luonnollisesti, ilman sen kummempaa yritystä tai ihmettelyä se, mihin tietoisen ajatukseni kohdistin, tuli näkyväksi. Seurauksena oli

Lue lisää

voimakas ja täysin varma tunne, että voin tietoisella ajatuksellani tehdä ja saada aikaan aivan mitä vaan. Samalla koin kehoni tärkeyden tuossa toiminnassa, mutta en osannut sitä eritellä, oivalsin vain elämän henkisen ja fyysisen yhteyden ja kehon merkityksen siinä. Keho on paljon enemmän kuin olin kuvitellut, se ei todella ole pelkkä kotelo tai kulkuneuvo. Se on merkittävä tiedostamisen työkalu, se mahdollistaa ajan aistimisen ja tietoisen ajatuksen kohdistamisen, joka taas on todellisuuden luomiselle välttämätön. Tietoisuuden ja kehon yhteys, solujen tietoisuus ja muisti ja kyky informaation siirtoon, kehon arkistoimat muistot, hormonien ja kemikaalien merkitys tunteiden kokemiselle, sydämen signaalit aivoille,  - mieleeni tulvi tietoa laidasta laitaan. Liikuttuneena kiitin solujani ja sanoin niille, että ovat vapaat tekemään sen minkä todella osaavat itsenäisesti tehdä eli pitämään huolta kehostani ja sen terveydestä. Mielessäni juttelin niille, että olen terve, kiinteä ja kaunis, lisäsin kohta varmuuden vuoksi, että hoikka myös. Tunsin itseni sellaiseksi niin vahvasti, että mietin miten Leena (terapeutti) mahtaa reagoida, kun siinä käsiensä alla yhtäkkiä muutun. 

Hoidon päätyttyä oli sanomattoman selkeä ja kevyt olo. Tulin ulos kadulle uuteen elävän tuntuiseen valoon, aistin kaiken elävänä, myös vanhan autoni, joka piirtyi eteeni oudon selkeästi, kirkkaasti. Minusta tuntui aivan ihanalta, että minulla oli tuollainen auto. Kiinnitin siihen huomiota eri tavalla kuin ennen, se ei ollut vain kulkuneuvo vaan jotain paljon enemmän, se oli mahdollisuus moneen asiaan, mutta samalla se oli sateen kastelemana esineenä kaunis. Tunsin itseni joka suhteessa täysin rikkaaksi ja että minulla oli kaikki mitä tarvitsen, ei pelkästään materiana vaan kaiken mahdollisuutena. Olotila jatkui vielä ajaessani kotia kohti ja laajeni olemassaolon äärettömyydeksi. Tajusin asiat ja tapahtumat elämässäni aivan eri tavalla kuin ennen, kokonaisuutena, kaiken tarkoituksellisuutena, ei minkäänlaisia sattumuksia vaan ehjä kokonaisuus, ei siis vain polku tai matka vaan kaikkinainen kokonaisuus, kuin iso kuva, joka ei ollut pysähtynyt vaan joka eli ja jossa kaikki asiat olivat vuorovaikutuksessa ja liikkeessä keskenään ja joka oli kerralla hahmotettavissa merkityksellisenä kokonaisuutena.  

Siinä näkyi kesken jääneeksi kokemani yhteinen elämä edesmenneen ystäväni Michaelin kanssa tarkoituksellisena sekin, myös se, että tässäkin liike ja vuorovaikutus ja yhteys oli olemassa, ei kesken jääneenä, ei jatkumona tai matkana sekään vaan kokonaisuutena, jossa ei näkynyt kronologisuutta eikä kuolemaa jakamassa aikaa jaksoihin ennen ja jälkeen. Jotenkin tajusin, että yhteinen elämämme ja tehtävämme on voimassa edelleen, että kuolema olikin tätä ajatellen aivan yhdentekevä toimintamme kannalta. Oivallus ja ihmettely siitä, miten tuossa elämän isossa kuvassa olevassa osien välisessä liikkeessä meitä pala palalta on kuljetettu kohtaamaan toisemme, oikein vyöryi ylitseni. Koin tuota elämänkuvaa katsellessa universaalin ykseyden, en vain käsitteenä vaan lähtökohtaisena olotilana, energiaverkostona, jossa mikään ei ollut erossa mistään.

Liikennevalojen vaihtumista odottaessani hoin ääneen, että tämä on ihan uskomatonta, ei tällainen systeemi mitenkään voi syntyä sattumalta. Joku suunnaton tietoisuus on tämän kehitellyt. Sen on täytynyt olla olemassa ennen tämän ison ykseyden, energiakentän, syntymistä, sillä ilman tietoista intentiota ei synny mitään eikä tietoinen intentio synny tyhjästä. On siis oltava jokin Korkein Tietoisuus, joka kaiken tämän on saanut aikaan.

 2.5.2022 Äidin siunaustilaisuus oli tänään

Iän vain karttuessa ja liikuntakyvyn kadotessa äiti usein totesi olevansa "Euroopan hitain lähtijä" osoittaen samalla sormella ylöspäin. Huhtikuussa hän nyt pääsi viimein vapaaksi sängystä, jossa viimeiset neljä vuotta oli hoidettavana jalkojensa lopetettua yhteistyön, kuten hän itse olotilaansa kuvasi. Hän hiipui sininen perhonen hiuksissaan häntä hiljaa silitellessämme ja hänelle jutellen, Olavi Virran laulaessa hänen lempisävelmiään taustalla. Uusinpa tässä vanhan kirjoituksen, josta käy ilmi äidin näkökulma lähestyvään kuolemaansa.

Lue lisää

"Marraskuussa 2016 äitini on toipumassa 93-vuotiaalle aikamoisesta leikkausoperaatiosta, mutta lääkärin mukaan onneksi erinomaisesti. Jo muutaman päivän kirurgisella osastolla tarkkailussa olemisen jälkeen hänet siirrettiin terveyskeskuksen vuodeosastolle. Siellä hän jo lueskelee kotona kesken jäänyttä mielenkiintoista kirjaa ja yöpöydällä on Tieteen kuvalehti ja muuta tärkeää pohdittavaa.

Tässä eräänä iltana hänen huoneeseensa astuessani hän tervehti innoissaan. ”Sinua tässä jo kaipailinkin!” Saman tien hän alkoi kertoa, kuinka oli havahtunut siihen, että oli irti ruumiista ja seisoi sängyn päädyn päällä molemmin puolin olevista pystytangoista kiinni pitäen. Hieman ihmetellen kuinka nyt oli siihen keksinyt nousta, hän oli katsellut ympärilleen huoneessa, nähnyt seinäkellon olevan puoli seitsemän, katsellut ikkunan verhokapan syrjässä olevia ylimääräisiä verhon ”nipsuja”, huomannut tuuletusikkunan ja ajatellut sen tästä käsin yltävänsä tarvittaessa helposti avaamaan. Äiti kertoi suunnitelleensa, kuinka hän tuosta tankojen varassa laskeutuu sängylleen istumaan. Minkäänlaista kipua hän ei ollut tuntenut; paksunsuolen puhkeaman aiheuttama vatsakalvontulehdus ja verenmyrkytys, kivuliaat avoleikkaushaavan tikit, avanne, virtsan katetri, haavanesteen dreeni - kaikki olivat olleet hyvinvointituntemusten ulkopuolella.

Sitten hän oli nähnyt itsensä sängyssä ja saman tien ollutkin siinä ”pötköttelemässä”, omassa kehossaan. Mitään pystytankoja ei tietenkään ollut näkyvissä eikä hän edes nuoruutensa päivinä olisi taitanut sängyn kapean päädyn päällä taiteilun vaatimaa akrobatiaa. Häntä oikein nauratti kokemuksen helppous ja luonnollisuus, ei tuntunut lainkaan ihmeelliseltä olla irti kehostaan. Kysyin, miltä hänestä sitten tuntui, kun tuli siihen takaisin. ”No minä vaan jatkoin entistä elämää ruumiin kanssa, kun kerran ruumis oli tallella…” äiti sanoi ja nauroi. Kun läksin välillä keskustelemaan hänen hoitajansa kanssa, kuulin takaani vielä äidin huikkaavan kiusoitellen: ”Jos näet takaisin tullessasi minun seisovan sängyn päädyllä, älä pelkää, en minä siitä putoa!”

Mietin äitini kokemusta ja keskusteluamme irti kehosta olemisesta. Äiti sanoi jo aikaa sitten ratkaisseensa asian juuri noin, hän ei ole vain keho, joka kuolemassa haudataan, hän on tietoisuus, joka ei katoa minnekään. Nyt hän oli kuin lottovoiton saanut: kokemuksensa perusteella hän koki olevansa oikeassa ja kuoleman olevan varmaan yhtä kevyt siirtyminen kehosta kuin oli juuri kokenut. Kun kerran hän jo nyt noin vaivattomasti kehostaan irtaantui, ei se lopullinen lähtö olisi tuon kummempi. Sanoin, että ei nyt kuitenkaan kannata vielä intoutua kokonaan poistumaan, vaikka välillä jossain pistäytyykin.

Välillä äiti on sairaalasta käsin kokenut käyneensä ”Kauppakadulla”, kuten hän kotiaan nimittää. Vaikka tuollaiset kokemukset usein pannaan voimakkaiden lääkkeiden ja leikkauksesta toipumisen aiheuttamiksi harhoiksi, jospa kaikki eivät kuitenkaan sellaisia ole. Taidan nimittäin uskoa, että äidin tietoisuusenergia on ilman kehoa Kauppakadulla käynyt, sillä emme sisarusten kanssa pystyneet selvittämään siellä keittiössä itsestään auenneiden kuivauskaapin ovien mysteeriä. Maanantaina ne olivat kiinni, kun kävimme postin hakemassa, perjantaina seuraavalla käynnillä ne olivat sepposen selällään. Kotihoito ja ateriapalvelu, joilla avain, oli palveluiltaan keskeytetty ja asiakkaan huushollissa ei keskeytyksen aikana käydä. Mysteeriä selviteltiin hyvässä yhteisymmärryksessä näiden tahojen kanssa; jos olisi jostain syystä käyty, kävijöitä olisi ollut kaksi ja asia olisi kirjattu tarkkaan. Mutta ei. Ja avaimet kummassakin paikassa lukkojen takana. Kolmella meistä tyttäristä avain, jota kukaan ei kuitenkaan ollut käyntien välillä käyttänyt tai kenellekään luovuttanut.

Mutsi (kuten hän 60-luvulta alkaen on meille puhelimeenkin vastannut) on aina ollut pikkutarkka koko huushollinsa siivouksesta ja erityisesti kaappiensa järjestyksestä. Toisin kuin minä, hän raukka ei ole koskaan tuosta ominaisuudesta vapautunut. Tiskaamisen suhteen kotihoito ja me tyttäret olemme ainaisessa tarkkailussa; mutsi katsoo lasit säännöllisin väliajoin valoa vasten ja jos on pienikin pläkki kirkkautta himmentämässä, kuulemme siitä kyllä. Siksi on hyvin helppo kuvitella, että mutsihan se kehotta syynäili Kauppakadun keittiössä tuttuun tapaansa. Ovet jäivät varmaan auki sen vuoksi, että tuli kiire palata kehoon hoitajan tullessa huoneeseen kahvin kanssa."


** 21.4.2022 Komennus jelppaamaan

Läksin tuttavani mukaan työmatkalle, josta oli puhe palata samaisen perjantaipäivän aikana hänen saatuaan työhönsä liittyvät asiat hoidettua. Näin ei kuitenkaan käynyt vaan jouduimme odottamaan asioiden valmistumista. Oli kaunis kesäinen viikonloppu, joten mikäpä siinä. Vuokrasimme mökin ja päätimme nauttia yllätyslomasta.

Lauantaiaamuna...

Lue lisää

työnsimme kanootin vesille. Vanhalla pellavanlikopaikalla kuulemma saisi ahventa. Tuttavani onki, minä luin kirjaa, luonto oli hiljainen ja järvi tyyni. Yhtäkkiä tiukka ääni keskeytti kirjaan syventyneet ajatukseni: ”Mene hautausmaalle!” Käskyn antajaa ei näkynyt missään. Olimme edelleen vain me kaksi kanootissa ja kanootti järvellä. Myös kehotuksen aistiminen oli melko poikkeuksellista; vaikka selkeä ääni asian ilmoitti, aistin sen kuitenkin kuin monen kanavan kautta. Hätkähtäen keskeytin lukemisen ja katselin ympärilleni etsien viestin lähdettä. Tuttavani ei reagoinut millään tavalla, jatkoi vain onkimista ajatuksiinsa uponneena. Niinpä minäkin syvennyin kirjaani.

Kotvan kuluttua sama tiukka komento: ”Mene hautausmaalle!" Nyt en pystynyt enää ohittamaan asiaa, sillä komento ikään kuin jäi päälle sisimpääni aiheuttaen suorastaan pakonomaisen tunteen, että kehotusta oli todella noudatettava. Koko touhu oli kuitenkin niin omituista, että taistelin vastaan ja täystoimisesti torjuin päivän ajan jatkuvaa taukoamatonta pakonomaista ajatusta. Kaverilleni en kertonut oudosta tapahtumasta lainkaan.

Illalla läksimme paikalliseen ravintolaan syömään. Ruoka ja viini oli jo tilattu kun en enää pystynyt tappelemaan sisälläni tuntuvaa jatkuvaa painostusta vastaan. Annoin periksi ja pyysin tuttavaani viivyttämään ruoan tarjoamista tunnin verran. Selitin, ettei poistumisellani ollut mitään tekemistä hänen seuransa kanssa, minun täytyi vain saada olla vähän aikaa itsekseni. Otin auton avaimet ja läksin.

Melko harmistuneena tulin ravintolasta ulos ja yritin päätellä hautausmaan sijaintia minulle vieraalla paikkakunnalla. Kirkko! Kirkon vieressähän hautausmaat yleensä sijaitsevat. Katselin ympärilleni kirkontornia etsiskellen. Kun sen paikallistin, hyppäsin autoon. Kirkon vieressä ei ollut hautausmaata. Nyt jo todella kiukkuisena istuin autoon ja ääneen sanelin ehtoja sille, että vielä tuosta jatkaisin. Viisainta oli, että tässä olisi jokin todella tärkeä tarkoitus takana. En halunnut olla tekemisissä muun kuin puhtaimman ja korkeimman energian kanssa. Jos tarvittaisiin, jatkaisin, mutta viisainta oli ohjata minut nyt vaan sinne hautausmaalle, kun tästä lähdin ajelemaan.

Käynnistin auton, ajelin ärtyneenä sinne tänne kääntyen, mielestäni aivan sattumanvaraisesti. Kuitenkin tulin lyhintä reittiä risteykseen, jossa olivat viitat ”ortodoksinen tsasouna” ja ”hautausmaat”. Hieman kummastellen käännyin oikealle ja saavuin harjun laelle, jossa aidan vieressä oli hautausmaan pysäköintialue. Aurinko oli laskemassa, katselin kaunista maisemaa hetken, mutta sitten tuli taas pakonomainen tarve lähteä eteenpäin.

Hautausmaan portista saavuin sankarihaudoille. Tähänkö tuli pysähtyä? Ei, matkaa oli jatkettava. Istuin hiekkakäytävän varrella penkille. Tähänkö, oliko nyt hyvä? Ei, eteenpäin. Nousin seisomaan ja sanoin, että nyt sitten lopetan etsimisen, parasta ohjata minut sinne, minne oli tarkoitus mennä. Jalkani alkoivat ottaa määrätietoisia askeleita nurmikenttien poikki. Olin kuin ulkopuolinen matkustaja kehoni liikkuessa itsestään, kuin olisin istunut itseni kyydissä ja katsellut ohi lipuvia hautakiviä silmieni ikkuna-aukoista.

Lopulta pysähdyin haudalle, jolla oli vastikään asetetut tuoreet kukkalaitteet. Illan viiletessä kukkien tuoksu oli huumaava. Tunsin, etten ollut yksin, vaikkei ketään vierelläni näkynytkään. Päätin, etten lue nimeä seppelenauhoista vaan pyrin kohtaamaan näkymättömän seuralaiseni ilman minkäänlaisia ennakkotietoja. Oletin jostain syystä, että kohtasin tuohon vasta haudatun henkilön.

Seuralaiseni oli mies. ”Näin” hänet, hänellä oli tumma kiiltävä tukka, kuin hiusvoiteella taaksepäin vedetty. Puku oli erittäin tyylikäs, samoin kengät ja koko mies oli hienostuneen tuntuinen, sirot kädet viuhtoivat tuohtuneena puhetta säestäen. Kasvoja en nähnyt selkeästi, mutta ihon väri oli hieman ruskettuneempi kuin suomalaisilla yleensä. Italialaistyyppinen, rento, määrätietoinen, mies parhaassa iässä, voisin sanoa yhteenvetona havainnoistani.

Tapahtumat vyöryivät vauhdilla. Seuralaiseni kulki levottomana edestakaisin ja motkotti: ”Tässä minä nyt olen, vaikka olen kuollut. Mitä tämä oikein on?! Kun minä elin, sanoin aina, että tällaiset jutut ovat vain akkojen höpinää!” Mies jatkoi levotonta kävelyään. Koin, että hän odotti minun selittävän tilannettaan jollain tavalla. Omaan tyyliini aloin ajatuksin puhua miehelle. ”Lopeta tuo ravaaminen, eihän sinua saa kukaan kiinni suurilla aukeillakaan. Luuletko, että olet ensimmäinen tämän rajan ylittänyt. On siellä auttajia, joten rauhoitu nyt ja katsele ympärillesi!” Hieman nolotti jälkeenpäin tuo sanomiseni kipakkuus, mutta kiukkuinen kun olin ja tilanne oli kuin minkä tahansa ihmisen kohtaaminen, ei siinä tullut mieleen sen hurskaammin tai hartaammin puhua kuin muutenkaan. Oma syynsä kaiken lisäksi, hänen takiaanhan minua tässä juoksutettiin.

Miehen askeleet hidastuivat vähitellen, olemus rauhoittui. Nopeita tutunomaisia häivähdyksiä hänestä koin, tapa ilmaista itseään ja liikkua toivat jotain mieleeni. En kuitenkaan osannut tutuksi kuvitella, ketäs minä tästä kylästä tuntisin. Kokonaan rauhoituttuaan mies asettui istumaan ja alkoi näyttää ilmeisesti joitakin merkityksellisiä asioita. Minulle ne eivät sanoneet yhtään mitään, mutta tunsin, että hän toisti niitä niin kauan, että muistaisin ne jälkeenpäin. Hän yski kummallisen kuuloisesti, piti kädessään pientä mustaa esinettä, jonka nosti aina välillä suunsa eteen ja istuessaan hänen ylävartalonsa keinui eteen ja taakse.

Sitten mies oli yhtäkkiä poissa ja tulin tietoiseksi ympäristöstäni. Ilmeisesti olin saanut miehen rauhoittumaan ja tietoiseksi omasta ympäristöstään. Päätin olla liikahtamatta paikallani ja tutkia tarkoin sijaintini, jotta voisin joskus palata tarkistamaan paikkaa ja pohtimaan tapahtunutta. Minusta viistoon oikealla oli siunauskappeli. Panin mieleeni lähellä olevat hautakivet ja käytävät. Kumarruin katsomaan seppeleen nauhat: Heikki K:n muistoa kunnioittaen. En tuntenut ketään sen nimistä. Katsoin kelloa ja totesin, että vaikka tunsin seisoneeni paikalla vain pari minuuttia, aikaa oli kulunut puolisen tuntia. Siunauskappelin edustalla seisoi kaksi naista minua katsellen. Päätin poistua paikalta, etten herättäisi turhia puheita; ”vaalea nainen se siellä Heikin haudalla hepenissään ja niin meikattuna…”.

Palasin matkalta kotiini myöhään sunnuntain ja maanantain välisenä yönä. Aamulla minut herätti äiti varhaisella puhelinsoitollaan.  ”Valitettavasti minun on kerrottava sinulle ikäviä uutisia näin heti kotiin palattuasi. Paavo-setä on kuollut.” Paavo-setä! Ilmankos mies oli vaikuttanut niin tutulta. Hänhän oli viimeistä piirtoa myöten Paavo-setä, mutta salskeana kuin elämänsä parhaimpina vuosina. ”No niin onkin! Paavo-setä on todella kuollut”, vastasin iloisesti miehen tunnistettuani. Äitini ihmetteli asennettani ja sitä, mistä olin matkallani moisen tiedon saanut. ”Tapasin hänet, siitä sen tiedän.” ”Mitä sinä nyt puhut? Missä sinä nyt Paavon olisit tavannut?” ”Näin hänet vierailemani paikkakunnan hautausmaalla.” ”Milloin muka?”  ”Nyt lauantaina.”  ”Mutta eihän se ole mitenkään mahdollista, Paavo kuoli torstaina... ” Tuli pitkä hiljaisuus. Melkein kuulin kuinka äiti kelasi. ”Jaa, tämä taitaa taas olla niitä sinun kokemuksiasi. Laitapas kahvi valumaan, tulen heti sinne. Saat sitten kertoa aivan kaiken!”

Ja laitoinhan minä. Äiti oli polkupyörällä ajostaan hengästyneenä kahvipöydässä alle aikayksikön kuten sanotaan. Myöhemmin kuulin Paavon vaimolta, että Paavon keuhkoissa oli lähtenyt liikkeelle sinne sodassa joutunut kranaatinsirpale. Siksi hän yski aika pahasti viimeisinä päivinään. Hän myös tarvitsi lisähappea aina välillä. Sitä sai suoraan hengitykseen happipullosta laittamalla pienen mustan suuttimen suunsa eteen. Aina sekään ei riittänyt, vaan hapen hengittämistä oli loppuaikoina tehostettava keinuttamalla ylävartaloa eteen ja taakse hengityksen tahdissa.

** 7.4. Manifestointi ? Montenegro

Keväällä 2008 olin työmatkalla Montenegrossa. Monet paikalliset kysyivät, olinko käynyt Kotorin lahdella, oli kuulemma tosi kaunis paikka. Työ kuitenkin keskittyi pääkaupunkiin Pristinaan eikä aikaa ollut sen kummemmin maassa reissata. Vuonna 2009 elokuun 15. päivä laitoin hetken mielijohteesta läppärini näytönsäästäjään pyörimään tekstin Ensi kevät Montenegrossa. Lokakuussa samana vuonna kirjoitin Montenegro kalenterini listaan Annan näille asioille luvan ilmentyä. En ajatellut sen kummempaa yhteyttä näiden tekojen välille, en tehnyt mitään suunnitelmia.

Lue lisää

Seuraavana keväänä mietin maailmalle muuttoa ja tutkin asuntoja eri puolilta Eurooppaa. Kotorin lahti tuli mieleen ja löysin ilmoituksen, jossa myytiin kaupungin vanhaan muuriin rakennettua tai paremminkin sinne remontoitua pientä huoneistoa. Sen seinässä oli pieni avotakka noin puolentoista metrin korkeudella lattiasta, siihen ihastuin. Hinta oli suht edullinen kuten kaikki tuolla alueella, mutta mitä olisin tehnyt paikan kanssa silloin kun en olisi itse siellä? Luovuin ajatuksesta, unohdin sen.

Balkanin työrupeamassa olin oleskellut myös Serbiassa, Makedoniassa ja Kosovossa. Minua kiinnosti tuo alue niin vanhan kulttuurin ja historian seutuna kuin rajun Jugoslavian sodan repimänä paikkana. Serbia tuntui olevan monen asian keskuspaikka ja niinpä päätin asettua eläkkeelle jäätyäni Belgradiin. Sieltä olisi lyhyt matka ja hyvät lentoyhteydet ympäri Eurooppaa. Poikani tutki innokkaasti noita yhteyksiä, kannusti matkailemaan. Pyysin häntä yllättämään minut ja tilaamaan puolestani koematkan tietyin ehdoin: suora lento, korkeintaan 2 tuntia, veden äärellä, ei iso turistirysä. Pian olikin sähköpostissa lentolippu Tivatiin ja lähtöön niin kiire, etten enempää joutanut tukimaan paikkaa, taksilla kentälle vaan. Hymyilytti, mitä turhia tutkimaan, enhän tarvinnut muuta kuin lähtöportin, loput selviäisi sitten perillä.

Tivat olikin Montenegron satamakaupunki tunnin lentomatkan päässä Belgradista. Hotelli oli pieni ja kodikas, vain pieni ravintolapatio ja betoninen laituri erottivat sen satamaan pysäköidystä vanhasta purjealuksesta. Menin huhuilemaan, merirosvolaivalta näyttävä alus kiinnosti. Kannelle ilmestyi italialainen Gabriella, joka asui pitkälle syksyyn aluksessa norjalaisen miehensä kanssa. He saivat tuloja alusta vuokraamalla ja kapteenikokelaita purjehdukseen kouluttamalla. Sovimme, että jonakin päivänä lähdemme merelle, kunhan tulen pitemmäksi aikaa maahan. 

Istuin ravintolapatiolle pieniä friteerattuja mustekaloja nauttimaan. Lueskelin samalla  hotellin aulasta löytämiäni esitteitä ympäristön tarjonnasta. Kotor, vanha linnoituskaupunki! Olin jo unohtanut koko paikan. Puolessa tunnissa olin siellä, autolla pääsi kätevästi vuoren läpi tehdyn uuden tunnelin kautta. Kiersin pienissä kahviloissa ja vanhoilla kujilla, ihastuin Kotorin lahden rantamiin täysin. Seuraavana keväänä vuokrasin pienestä Morenjen kylästä huvilan, jonka puutarhassa tuoksuivat appelsiinipuut. Poikani perhe sekä siskoni tulivat sinne, nautimme maisemien kauneudesta, pienistä uimapaikoista rantatien varrella, roomalaisista raunioista, keskiaikaisista kaupungeista ja kalaravintoloista. Kotorin lahden rantaa pitkin ajoimme Tivatiin ja menimme Gabriellan kanssa sovitulle purjehdukselle. Hänen ja  italialaisten ystäviensä ihmetykseksi hypimme poikani lasten kanssa kannelta toukokuiseen mereen, vaikka vesi oli heidän mielestään jäätävää. Suomalaisuus käy hyvästä perustelusta moneen lähtöön.

Montenegro… se, mihin keskität energiasi, toteutuu… Kun katson arkistoimiani kalentereita Montenegro -merkintöjen osalta, voin melkein uskoa tuon todeksi. Muutamaa muutakin asiaa olin toistanut samoihin aikoihin useasti. Kuten Montenegro, nekin näyttävät toteutuneen 3-4 vuoden viiveellä.

** 30.3.2022 Tarkka viesti edesmenneeltä

Tänään oli ohjauskeskustelu, jota en ikinä tule unohtamaan! Ensimmäistä kertaa "näin" niin yksityiskohtaisen jutun pari päivää ennen, että sain jopa NIMEN!! Tuo nimi vain ei auennut, edesmennyt puoliso toisti vain useaan otteeseen ilkikurisesti, ettei se ole paikkakunnan nimi ja antoi soittajan ymmärtää, että kun sen selvität, se on merkityksellinen juttu. Pyysin saada tietää, jos ja kun tuo juttu joskus selviää.

Sainkin sähköpostin tässä illalla. Oli selvinnyt.

Lue lisää

"Hei! Sain sittenkin vahvistuksen, että kyseessä todella oli hän! Laitoin googleen NIMEN. Sieltä kävi ilmi, että kyseessä on sama koski, jonka lähellä hän asui lapsena. Tässä me taidetaan olla siinä koskella yhdessä, puoliso on tuo oranssissa paidassa. En vaan muistanut kosken nimeä! Hän halusi härnätä minua tällaisella merkillä, mitä pyysin. Mutta ei liian helpolla kuitenkaan. 😄 Kiitos tuhannesti sinulle. 🙏 Terveisin ja kiitollisuudella, S." Liitteenä oli kuva pariskunnasta kosken kuohut takanaan.

Ja minä vastasin: "S, itken ja nauran ja iloitsen ja kiitän täällä, kaikkea yhtä aikaa! Ei ihan pikku juttu minullekaan, sillä ikinä en ennen ole saanut noin tarkkaa viestitystä eli nimeä myöten--- ja nyt on pakko nauraa, tuo kuvan oranssipaitainen illistelijä sanoo ”etteipä sulla oo ennen ollut näin selkeää viestin tuojaakaan!”. Hemmetti, siinä se meidän kissan hännän nostaja… ja niin rakas sellainen. Kiitos sinulle, tämä tapaaminen oli kerta kaikkiaan todella tärkeä ja upea meille molemmille! Hyvä, jos maltan nukkumaan mennä tänään ollenkaan… Laila"

** 24.3.2022 Välimatkalla ei väliä

Usean vuoden ajan kirjoitin historian oppikirjasarjaa päivätyön ohella. Monta kuukautta olin taas kirjoittanut ilta- ja yökaudet kahvin voimalla. Päivisin kyllä söin normaalisti, mutta iltasyömisen jätin pois sillä se tuntui estävän kirjoittamisen vaatimaa ajatuksen kirkkautta. Syömisessäni ja ruokavaliossani ei siis ollut mitään tuon kummempaa poikkeamaa. Eräänä aamuna aamiaispöydässä ilman mitään oireita tai pahoinvointia tuli täydellinen stoppi syömiseen, vesikään ei pysynyt sisällä. Tuo tuntui perin oudolta ja irralliselta, sillä en todellakaan kokenut itseäni mitenkään sairaaksi, päinvastoin olin ollut ja olin täynnä tarmoa.
Lue lisää

Yliopiston harjoittelukoulun oppimaisemassa seisoin opiskelijani kanssa hänen opetusharjoittelunsa jaksosuunnitelmaa tarkastelemassa. Yliopiston puolelle johtavan käytävän seinät alkoivat odottamatta kallistua samalla kun näin terveydenhoitajan lähestyvän sitä pitkin. Hänen auttaessaan minua pystyyn ymmärsin, että seinät olivat paikoillaan mutta minä olin kaatunut. Terveydenhoitaja passitti minut huoneeseensa ja siitä työterveyslääkärille, vaikka vakuutin olevani täysin kunnossa.
Kyseltyään tekemisiäni lääkäri piti saarnan: korvien välin kestäessä tällaista työtä työn päälle alkaa fysiikka pettää ja oireet on otettava vakavasti. Oli pidettävä kolmen viikon tauko ja sen aikana tehtävä aivan jotain muuta kuin työtä. Jotain, josta todella pidin. Jos en voisi pitää itseäni irti kirjoittamisesta, olisi lähdettävä kauas koneen vierestä. Kun kollegani työpaikalle palattuani kuulivat tämän, eräs heistä poistui mitään sanomatta puhelimeen, soitti muitta mutkitta matkatoimistoon ja varasi minulta kysymättä ensimmäisen mahdollisen matkan. Sen kohde oli Istanbul. Siispä tekisin sitä, mistä pidin eli matkustaisin, vaikka jo heti tunsin syyllisyyttä moisesta tarpeettomasta stressilomasta.
Olin ystävättäreni Liisan syntymäpäivillä muutamaa päivää ennen matkalle lähtöäni. Päivä oli keskiviikko, perjantaina matkustaisin. Illan kuluessa koin kolmeen kertaan puolen tunnin välein, kuinka vatsaani kouristi oudosti ja tuli tunne, että joku kaipaa minua Istanbulissa oikein tosissaan. Ensimmäisen ikävänkouraisun ihmettelin itsekseni. Toisen tullessa seisoimme pienellä joukolla parvekkeella ja kerroin heille. Kolmannen tullessa olimme jo sisällä ja koko porukka kuuli asiasta. En ollut koskaan tuossa kaupungissa käynyt enkä tuntenut sieltä ketään, joten en voinut käsittää kuka minua siellä odottaisi.
Saavuin hotelliini Istanbulissa aamuyöstä lauantaina. Kaipasin saman tien hiljaisuuteen vuorille tai leppoisiin kalastajakyliin, mahdollisimman kauas ajatusten ja ihmisten vilinästä. Jonnekin, jossa voisin sanoa, etten itsekään tiedä, missä olen. Turvallisuuteni tulee kummasti siitä, että olen täysin irti kaikesta tutusta, rutiiniin liu'uttavasta, vain sisimpääni kuunnellen. Menin hotellin vastaanottoon ja kerroin haluavani heti vuokrata taksin kuljettajineen muutamaksi päiväksi. Lähtisin matkaan saman tien.
Vastaanotossa työvuorossa olevat virkailijat eivät antaneet minun lähteä keskellä yötä sattumanvaraisesti kutsuttavan taksinkuljettajan mukaan, sellaista vastuuta he eivät voineet ottaa. Hetken neuvoteltuamme he ehdottivat tehtävään ystäväänsä Demiriä, johon he voisivat luottaa. Aamuyöstä herätetty Demir saapui ja sanoi muutaman päivän matkan tekevän hyvää hänellekin. Hän tarvitsi rauhaa ajatella asioitaan ja tässähän siihen nyt olisi tilaisuus.
Auringon noustessa usvan keskeltä istuin jo niityllä vuoren rinteellä yhdessä lampaitaan paimentavien vanhojen naisten kanssa. Demir otti puolen tunnin torkkuja, oli kuulemma valvonut monia öitä miettien elämäänsä ja ajellen ympäriinsä. Matkan jatkuessa pienestä kylästä toiseen sain kuulla hänen elämäntilanteestaan. Vanhempi veli, joka oli suvun päämies, oli ehdolla Istanbulissa korkeaan virkaan. Jos veli valittaisiin, Demir joutuisi ottamaan vastaan suvun päämiehen tehtävät. Tuolloin hänen ja hänen perheensä elämä muuttuisi täysin, yksityisyys katoaisi ja sitä hän ei halunnut, mutta kieltäytyäkään ei voinut. Ei myöskään kertoa veljelleen tai suvulleen ajatuksistaan. Vanhoja perinteitä tuli kyselemättä noudattaa.
Nyt Demir oli helpottunut, kun sai puhua minulle. ”Allahille kiitos sinusta!” sanoi hän. ”Viime keskiviikkoiltana minulla oli niin paha olo, että ajelin ympäriinsä näillä samoilla teillä ja rukoilin häntä lähettämään jonkun, jolle voisin puhua. Kolme kertaa pysäytin auton ahdistuksissani puolen tunnin välein ja rukoilin tuo rukousnauha kädessäni.” Hän osoitti autoradion säätimessä roikkuvaa rukousnauhaansa. Kysyin, mihin aikaan tuo ajelu pyyntöineen oli tapahtunut. Täsmälleen samaan aikaan kuin olin Suomessa kokenut jonkun minua Istanbulissa odottavan! Samassa alkoi auton radiossa soida trumpettisävel, jota en koskaan kuule muulloin kuin tällaisissa selittämättömissä hetkissä kuin näkymättömän ohjaajan allekirjoituksena. Mieleni valtasi lämmin kiitollisuus.
Kerroin Demirille omat tuntemukseni edelliseltä keskiviikkoillalta. Se tuntui häntä kovasti lohduttavan. Vietimme seuraavat kolme päivää yhdessä elämää peilaillen, milloin missäkin kalastajakylässä ja vuoren rinteellä istuskellen. Veljeä ei onneksi valittu virkaan. Eikä minulla ollut enempää stressiä kuin syömisvaikeuksia tuoretta kalaa turkkilaisittain nautiskellessa. Rukousnauha on aarteeni edelleen.

18.3.2022 Kevään valoa

Ensi sunnuntain kohdalla kalenterissani on kaksi mukavaa merkintää. Kevätpäiväntasaus kertoo valon lisääntyvän eli kohta voin jo ottaa kylvömullan ja muutamat varhaisesta istutuksesta hyötyvät siemenet esille. Toinen on kalenterin tekijän Niina-Matildan jo viime kesänä painettuun aviisiin kirjaama nyt niin ajankohtainen kehotus ”Vaali rauhaa itsessäsi ja välittömästi lisääntyy rauha maailmassa.”.  Valo ja rauha, molemmat todella tervetulleita tuomaan iloa ja helpotusta tänä keväänä niin itsessämme kuin ympärillämmekin.

16.3.2022 Tavoitteeseen keskittyminen

Moni on lähestynyt ja kertonut, että on vaikeaa säilyttää luottamus maailman asioiden järjestymiseen rauhanomaisesti. Samalla he kertovat tietävänsä kyllä, että ajatuksen avulla voisi vaikuttaa tähänkin, sillä se, mihin ajatusenergiansa keskittää, voimistuu. Mutta miten keskittää levottomat ajatuksensa rauhanomaista lopputulosta tukemaan? 

Olen tehnyt tueksi useamman lähteen ohjeista tekemäni tiivistelmän ja lähettänyt sen jo postituslistalaisille. Jos et ole listalla, voit tilata sen yhteydenottolomakkeen kautta. Lähetän sitten sähköpostin liitteenä. Jos tuntuu, että ystäväsi voisi hyötyä tästä tuesta myös, voit vapaasti lähettää sitä edelleen ja jakaa muutenkin.

HUOM: En liitä osoitettasi postituslistalle, ellet itse sitä pyyntöä lomakkeessa esitä. En luovuta osoitettasi edelleen, kuten en myöskään postituslistalla olevien osoitteita.

15.3. 2022 Suosittelen lämpimästi

Huomasin, että juuri tähän maailman mielettömyyden aikaan pohdittavaksi sopiva teos on alennuksessa Adlibriksessä (en saa provikkaa!). Jos haluat sen englanniksi, suosittelen laittamaan kuulokkeet korville ja paneutumaan äänikirjaan.

**13.3.2022 Edesmennyt emäntä

Mietin tänään, kummanko kevätauringon ehdottaman homman tekisin: pesisin ikkunat sisäpuolelta vaiko vaihtaisin viherkasveihin mullan. Tein rahkapiirakan ja sen uunissa ollessa pesin ikkunoiden sisäpinnat. Siinä touhutessa muistin kokemuksen parinkymmenen vuoden takaa.

Olimme päättäneet...

Lue lisää

mieheni kanssa viettää joulun mummonmökin tunnelmassa kahdestaan, kun lapset perheineen suuntasivat joulunviettoon kuka minnekin. Mökki ei katsastukseni perusteella kaivannut sen suurempaa joulusiivousta, kunhan pyyhkisin pölyt sekä purkaisin joulukoristeet kasseista ja asettelisin ne paikalleen. Eipä onnistunut. Hapsutukkainen, pienikokoinen, jo kauan sitten edesmennyt mökin sirkeä emäntä Manta tuntui olevan paikalla ja vaativan kunnon joulusiivousta. Mielessäni hänelle kiukuten pesin sitten keittiössä lusikkalaatikkoa myöten kaiken. Kun ajattelin jo ansainneeni kahvit, Manta tuntui vielä vaativan ikkunanpesua. Melko kipakasti hänelle mielessäni puuskahdin, etten minä nyt tämmöisellä pakkasella ala ikkunoita pesemään. Suostuin pyyhkimään vain sisäpinnat.

Sininen hämärä ikkunan takana oli kaunis. Ajatukseni jäivät siihen lepäämään, kädet tekivät työtään. ”Minä se aikoinaan pesin ikkunat lehmänkusella”, kuului vierestäni viesti ajatuksiini. ”Lehmänkusella!?” hihkaisin ääneen niin että lehtensä takana olohuoneessa istuva mieheni hypähti ja katsoi minua kummissaan. Sen jälkeen varsinkin, kun olin hihkumiseni hänelle selittänyt.

Joulun jälkeen luin Pompeijin historiaa käsittelevästä kirjasta, että toogat pestiin virtsalla, koska sen sisältämä ammoniakki toimi valkaisevana puhdistusaineena. Mantalla oli ollut siivouksessa siis konstit kohdallaan. Ja Manta se oli minua patistelemassa eikä kuulemani ollut mielikuvitusta, sillä en villeimmissä kuvitelmissakaan olisi noin kummallista pesuainetta osannut keksiä. Lisävahvistusta toi se, että nykyisen saunamme paikalla oli Mantan aikana ollut kahden lehmän navetta, joten siivouspäivänä ei tarvinnut kylän kauppaan asti taivaltaa.

**6.3.2022 Kysykää niin teille vastataan

Viime viikon sotauutiset toivat mieleen Lähi-idän sodan ajalta. Näin unta, että ryömin hiekkadyyneillä kahden toisiaan tulittavan joukon välissä. Minulla ei ollut vaaraa, sillä liikuin näkymättömänä. Huomasin, että nousemalla ylös sain ampujassa aikaan hetken epäröinnin, vaikka hän ei minua kyennyt näkemään. Se oli kuitenkin riittävä aika ammuttavalle pois tulilinjalta heittäytymiseen. Minua huvitti suuresti tämä kykyni vaikuttaa asioiden kulkuun. Sitä sain kuitenkin tehdä tauotta ja lopulta heräsin turhautuneena sotimisen mielettömyyteen. Uni oli ollut niin todellinen, että uskoin hiekan kantautuneen lakanoihin varpaideni välissä.

Lue lisää

Lojuin valveilla unen sotatilanteen aiheuttaman tuskan vallassa. Muistin, kuinka Perussa  keskellä sissijärjestö Loistavan Polun yöllistä ammuskelua sain muurien suojassa hiipimisestä tarpeekseni ja istuin pimeyden suojassa kuumaan rikkilähteeseen tähtitaivasta katselemaan. Olin niin vihainen moisesta sotimisesta ettei pelko saanut sijaa. Taas pohdin turhautuneena ihmismielen pimeitä lokeroita ja niistä nousevia sodan syitä. Kunpa asioihin vaikuttaminen olisi oikeassa elämässä yhtä helppoa kuin se oli ollut unessa! Mitä voisin tehdä? Mieleen tuli  "anokaa, niin teille annetaan, kysykää, niin teille vastataan". Minä suorastaan vaadin vastausta, mielessäni huusin kysymystä Korkeimmalle Tietoisuudelle. Ei mitään. Turhautuneena katsoin kelloa; se oli puoli kolme ja huomenna taas työpäivä, onneksi vain työporukan liikuntapäivä. Uni olisi kuitenkin tarpeen.

Seuraavana aamuna kokoonnuimme urheilumajalle. Kollegani Anneli tuli välittömästi luokseni ja alkoi vaivaantuneena  selittää edellisen yön tapahtumia. Hän sanoi pelkäävänsä oudoksi leimautumista, mutta siitä huolimatta hänen oli pakko kertoa. Tunne oli niin voimakas, hänen oli tämä nyt vain tehtävä, ei siitä päässyt mihinkään. Rohkaisin Annelia ajatellen liekö samanlainen uni ja ajatukset valvottaneet häntäkin.

Anneli kertoi heränneensä puoli kolmen aikaan yöllä kehotukseen ottaa kynä ja paperia ja kirjoittaa radiosta kuulemansa runo muistiin minua varten. Sytyttämättä valoja hän oli ottanut yöpöydältään kynän ja alkanut kirjoittaa. Kynä ei ensin luistanut, sillä Anneli yritti kiireessä ja pimeässä kirjoittaa pöydällä olleen luentokansion muovikanteen. Kansiossa oli hänen Goethen runojen käännöksiä käsittelevä lisensiaattityönsä. Nopeasti Anneli oli kääntänyt kannen syrjään ja kirjoittanut ensimmäiselle sivulle radiosta samalla hetkellä kuuluneen runon.

Anneli ojensi paperin minulle. Saksankielisen tutkimuksen sisällysluettelon poikki vinoittain luki hänen käsialallaan kirjoitettuna:

”Niin ilkeitä kieliä, matalia mieliä syntyy ja itää.

Miks korkeita torneja, suuria muureja rakentaa pitää?

Voima ja valta niiden auta alta,

tee korkeiksi mielet, lempeiksi kielet!”

Anneli kertoi, että kumarruttuaan sulkemaan radiota hän oli huomannut, ettei se ollut päällä lainkaan. Ja hän olisi voinut vannoa kuulleensa runon radiosta! Hän tunsi itsensä omien sanojensa mukaan ”totaaliksi hölmöksi”, ei olisi halunnut kertoa toilailuaan minulle, mutta jokin suorastaan pakotti siihen. Halasin Annelia kiitollisin mielin, minulle oli sittenkin vastattu! Paperi on minulla vieläkin tallessa aarteenani.

26.2.2022 Se todellinen vapaus

Kunpa osaisin kertoa ja kuvailla saavuttamani vapauden ja polun siihen. Yritän parhaani. Elo- syyskuussa viime vuonna tunsin pakottavan tarpeen olla vapaa. Kun en osannut määritellä tuota olotilaa muuna kuin vapautena uusiin seikkailuihin, pyrin helpottamaan niihin pääsyä ensimmäisenä mieleen tulevin keinoin. Mahdollisuus tutkia tietoisuutta, kulkea maailmalla, katsella asioita uusista näkökulmista, tavata mielenkiintoisia tutkijoita, osallistua konferensseihin kunhan maailma avautuu - tuon koin vapautena ja totesin, että tässä nykyisessä yhteiskunnassa tuollaisen vapauden toteutuminen on sidoksissa rahaan. Jotta sitä olisi riittävästi...

Lue lisää

... enkä olisi enää sidottu huolehtimaan kiinteästä omaisuudestani, päätin ryhtyä myymään. Mietin, kummastako luopua mieluummin, mummonmökistäni vaiko ihanasta uniikista kaupunkiasunnostani. Päätin säilyttää mummonmökin, sinne olisi ihana kesäksi maailmalta palata ja istutella köynnöksiä, joiden kasvua seurata aamukierroksilla.

Vapauteen, vapauteen, se oli koko ajan tavoitteena mielessäni, jopa niin, että aloin turhautua asunnon myymisen pitkään prosessiin. Mummonmökin rauhasta poistuin kerran viikossa vierailulle äidin tehostetun palvelun kodikkaaseen huoneeseen ja vastentahtoisesti yövyin tarvittaessa kaupunkiasunnossa, josta mielessäni olin jo luopunut ja jonka tavaroita olin pois pakkaillut ja huonekaluja luovuttanut. Mummonmökin päivittäiset askareet ankkuroivat mielen pois turhien ajatusten laineilta ja antoivat mahdollisuuden sulatella elämässä tapahtunutta.

Syyskuussa olin kirjoittanut: "En ole yhtä kuin menneet kokemukseni, olen niiden kautta kasvamisen tulos." Vilpittömästi koin päästäneeni irti vaikeista kokemuksista, vaikka en mitenkään voinut käsittää, miten tunnuin kerta toisensa jälkeen olleeni samassa suossa. En nimeä niitä, en mene yksityiskohtaisuuksiin, sillä ei ole merkitystä sinulle. Vain se, että totesin saman toistuvan aina eri muodossa - tuntuuko tutulta? Tulos... oliko siis tämä kokemusten hyväksynnän jälkeinen tila sitten se tulos, se, että olin irti kokemuksista niin että kiitin niistä, vaikka en ymmärtänyt miksi samaa aina sain uudelleen? Edelleen mietin.

Olin aloittanut tutkimuksen NDE- kokemuksista haastatteluihin pohjaten (NDE = near death experience, suomalaisittain kuolemanrajakokemus). Moni kertoi katsoneensa elämäänsä kuin filminä, jonka joka hetkeen osallistui tuntemalla selvästi toisten ihmisten tunteet, joita oli teoillaan ja sanoillaan saanut heissä aikaan. Tässä prosessissa he olivat tiedostaneet, mitä olivat tulleet elämässä maan päällä oppimaan ja mitä varten saaneet kokemuksiaan. He sanoivat oivaltaneensa, että he itse olivat vastuussa elämästään ja jokaisen kokemansa jutun he olivat aiheuttaneet itse itselleen. Taas peilailin omia kokemuksiani, niitä aina uudelleen samassa suossa olemisia. Ne eivät enää häirinneet, mutta en vaan tajunnut, miksi niitä olin kokenut ja koin. Pyysin apua näkymättömältä ohjaukselta taas kerran.

Eilen soitti ystävä. Hänen sanomastaan nousi niin selvästi selitys sille, miksi olin nuo suo-kokemukset saanut. Niin hemmetin selkeä punainen lanka piirtyi kokemukset kooten, se oli syy ja sen seurauksena nuo kokemukset. Jokainen niistä tarjosi minulle mahdollisuuden toimia itseni kannalta oikein siten, ettei siitä seurannut vahinkoa kenellekään toiselle. Itseni kannalta, siis omaan kehitykseeni vaikuttamiseksi, tähän elämään ottamani läksyn oppimiseksi. Kun en mahdollisuutta käyttänyt, sain aina uuden eli kokemus toisti itseään eri muodoissa, eri ihmisten kanssa, mutta pohjimmaltaan oli aina samasta asiasta kysymys. Tämän upotessa tajuntaan tuntui, että pääni sisällä oli ilmapallo, joka laajeni tämän tarkastelun myötä. Sitten poksahti, oivalsin. Mikä tunne, mikä helpotus, miten todella yksinkertainen juttu, miten mieletöntä kuitenkin! Seurauksena hetkessä se, mitä olin järjen kanssa touhuten kauan tavoitellut - vapaus. Se ei ollut mitään tähän todellisuuteen liittyvää konkretiaa, ei vaatinut rahaa toteutuakseen - se oli uusi näkökulma kokemuksiin, ymmärtäminen, että kaikki kommervenkit olivat olleet itselleni ja kasvulleni tilaamiani, en vain ollut tajunnut mahdollisuuksia käyttää. Miten helposti tuossa kokemuksien kanssa käydyssä painissa olisin voinut tuntea, että maailma, jokin ulkopuolinen voima, joku ihminen oli minua vastaan ja uhriutumisesta olisi helposti seurannut katkeroituminen. Luojan kiitos, kirjaimellisesti, niin ei ollut käynyt. Olin jollakin tasolla tajunnut, että tässä täytyi nyt olla joku juoni. Apua pyydettyäni se minulle paljastui.

VAPAUS,  jonka nyt joka solullani tunnen ja joka vei painon rinnastani (en edes luullut sitä enää olevan) on sitä, että olen tuon läksyksi ottamani asian oivaltanut, osaan yhdistää jokaisen kokemuksen siihen, olla jokaisesta kiitollinen. On tunne, etten tarvitse enää noita tuskaisia kokemuksia, olen viimein oppinut läksyni ja jatkossa toimin sen mukaan. Vahvistukseksi saattaa tulla muutama tukiopetustuokio tarvittaessa, mutta kiitos niistä jo etukäteen; ne eivät anna minun unohtaa läksyäni!

** 6.2.2022 Tietoisuus ei katoa kehon kuolemassa

Todella lämpimästi suosittelen saksalaisen tutkijan Oliver Lazarin haastattelua Life after death, julkaistu 7. tammikuuta 2022. Hän on tieteellisen tutkimuksen keinoin vahvistanut sen, minkä opin omaksi totuudekseni ns. out of body -kokemukseni ja edesmenneitten kohtaamisten kautta: tietoisuus on fyysistä olemustamme laajempi eikä se katoa kuolemassa

Saat suomenkielisen tekstin videoon seuraavasti: settings->subtitles->autotranslate->Finnish

2.2.2022 Harjoitteita yliaistillisen havainnoinnin herkistymiseen

Aivojen etuosa säätelee verbaalista havainnointia ja ilmaisuja. Sen vahingoittumisen on todettu edesauttavan ei-fyysisten aistien terävöitymistä.

Itse olen todistanut tuollaisen tapahtuneen: Astuin hoitajan ohjaamana Kuopion yliopistollisessa sairaalassa huoneeseen, johon mieheni aiottiin leikkauksen jälkeen tuoda. Huoneessa oli hoidettavana nuori mies, jonka aivot olivat vahingoittuneet kolarissa. Hoitajien rauhoittelemana hän yritti tempoa kanyylia kämmenselästään siinä onnistumatta. Nuori mies oli tuotu huonekaveriksi leikkauksen aikana, joten hän ei ollut tavannut miestäni eikä mieheni siis ollut voinut kertoa minusta. Nimeäni ei kukaan ollut sanonut ääneen saapumiseni jälkeen. Kuitenkin heti huoneeseen astuttuani nuori mies kääntyi minuun päin ja sanoi: "Laila, anna ne pihdit laukustasi, että saan tämän riivatun letkun irti!"  Hämmästyin ja avasin laukun näyttääkseni pojalle, ettei minulla sellaisia ollut. Siellä pihdit kuitenkin olivat! Muistin, että sairaalaan lähtiessä korjasin niillä kaulakoruni lukkoa ja ilmeisesti olin pannut pihdit ajatuksissani laukkuun, hermostunut ja jännittynyt leikkauksesta kun olin.

Vahingoittamatta aivojen etuosaa sen saa "pois pelistä" harjoitteilla, jotka vahvistavat aistien ulkopuolista havainnointia. Lynne McTaggart on käynyt läpi joukon asiaan liittyviä tutkimuksia ja niitä yhdistellen koonnut harjoitteita, jotka auttavat vapautumaan kielen ja sanojen kahleista. Jos haluat ottaa ne ohjelmaasi, löydät ne otsikon linkistä.

Thalia_026.jpg24.1.2022 Jumalan määritelmiä

Caroline Myss,  teoksista suomennettu mm. Hengen anatomia ja Toipumisen taito, sanoo omana määritelmänään: Jumala on laki, asioiden kaikenkattava universaali järjestys,  samanaikaisesti intiimi ja kosminen.

Neale Donald Walsch, mm. Keskusteluja Jumalan kanssa, toteaa: Jumala on kaikki, mitään ei ole Jumalan ulkopuolella. Tuon valtavuuden vuoksi ei Jumalaa voi erikseen määritellä.

VUOSI 2021 SIIRRETTY ARKISTOON